Kaikella on aikansa

Luin tässä yhden kirjan: Rakkaus on elämä itse. Ja vaikka olen lukenut paljon tämän tyyppisiä kirjoja, tämä oli yksi vaikuttavimmista helppolukuisuutensa takia. Paljon asioita, jotka on niin itsestäänselviä ettei niitä ole tajunnut ajatella.

Yksi tällainen asia on mustasukkaisuus. Olen itse ollut "sopivasti" mustis. Niin ajattelin. Vain sen verran, ettei se ole häirinnyt kummankaan menoja, mutta osoittaa toiselle, että välittää. Mieheni ei ole ikinä ollut mustasukkainen. Joskus jopa vähän toivoin että olisi. Mietin kuinka hän voi välittää minusta niin paljon kuin sanoo, jos ei ole yhtään mustis, ei pelkää menettävänsä. En ymmärtänyt, että niinhän sen pitäisikin olla. Eihän aviopuolisoa omista, saatika seurustelukumppania. Et voi menettää mitään mitä et omista. Eikä suhde voi pysyä yllä pelolla. Sitten aloin miettiä miksi minä sitten olin mustis, vaikka vähänkin, en kuitenkaan ole kuvitellut omistavani... Minä yhdistinkin mustasukkaisuuden ennemminkin välittämiseen kuin omistamiseen, mutta NYT näen ettei se mene niin. Mustasukkaisuus on aina paha tunne. Se herättää pahaa mieltä ehkä kummassakin eikä edistä yhdessä tekemistä mitenkään. Usein siitä myös riidellään, ei meillä, mutta olen kuullut. Se kyseenalaistaa toisen luottamuksen. Ja siitähän se kaikki lähteekin. Ihminen joka ei luota itseensä, ei luota muihin ja on mustasukkainen. Olen ajatellut olevani ihan suht sujut itseluottamukseni kanssa, mutta en näköjään ihan. Nyt tosin tunnen, että kun näen mustasukkaisuuden uusin silmin, tuskin sitä enää olen. Koin sen enemmän tavaksi. Meillä on suhteessa niin paljon liimaa, että mustasukkaisuuteni ei varmasti ainakaan yhdistä meitä. Vuosien myötä luotan myös itseeni enemmän. Tiedän mitä teen enkä ihan joka tunteeseen heittäydy mukaan.

Siinä onkin seuraava ajatus. Tunteet ovat häilyviä, ne tulee ja menee. Ne muuttuvat lähellä olevien ihmisten mukana. Tunteiden mukana menevä ihminen on kuin sätkynukke. Hän ei hallitse itseään. Voin heti myöntää olleeni pitkään sellainen. En tiedä onko se ikä vai järki mikä on lisääntynyt, mutta suunta on ainakin oikea. Silloin parikymppisenä oli oikeastaan aika kamalaa kun tunnekuohut oli ihan järkyttäviä. Kaikkia halusi miellyttää ja kuten tiedämme se on mahdotonta, varsinkin jos itsekin pitäisi olla tyytyväinen. Ihmisille on annettu järki ihan syystä, jotta sitä käytettäisiin. Nykyään monesti korostetaan että tee niin kuin sinusta hyvältä tuntuu. Tässä on ihan hyvä alku, MUTTA myös pieni vaara. Ihminen tekee päivässä lukuisia päätöksiä ja ne täytyy tehdä rakkaudella. Ei tunteella, Rakkaudella. Järki on se, millä erotat tunteen ja rakkauden toisistaan. Himo ja halu esimerkiksi ovat ihan liki toisiaan, mutta toinen on rakkaudesta, toinen ei. Tähän vähän hassu esimerkki, MUTTA kuinka moni muu on vetäissyt kerralla suklaalevyn vaikka ei olisi halunnut? Näitä esimerkkejähän nyt löytyy niin ruoan, liikkumisen kuin ihmissuhteidenkin seasta. Kyllä meitä koetellaan. Siksi pitäisi järjen tarpeeksi vahvasti sanoa, että älä syö sitä koko levyä, tulee paha olo ja huono mieli...Eli itseä täytyy kuunnella niin paljon tarkemmin.

Kirjassa puhuttiin myös syyllisyydestä. Tärkeä aihe, joka kulkee aivan liian monen mukana hiivuttaen luontaista elämäniloa. Minä uskon, että tänne synnytään oppimaan asioita. Kuinkas muuten ihmiset oppisivat kuin kantapään kautta. Joku fiksu saattaa kuunnella äitiä joka varoittelee, mutta ei varmasti kukaan selviä elämästä ilman syyllistä oloa. Syyllisyys voi kulkea mukana ihan vain, kun tuli sanottua tyhmästi, tuli laiskoteltua illasta ja keittiö räjähti tai on tosiaan vetäissyt sen suklaalevyn kerralla, vaikka juuri päätti, että tämä kestää ainakin kaksi päivää. Nämä on näitä pieniä syyllistymisiä, sitten tietenkin isommat asiat, selkeästi toisille pahaa tahtovat, rikokset jne. Kaikilla on joskus syyllinen olo. Kuinka siitä pääsee eroon? Ei auta muu kuin antaa itselleen anteeksi ja päättä seuraavalla kerralla tehdä toisin. Ei kukaan muu voi sinulle antaa anteeksi kuin sinä itse, koska kukaan muu ei sinua syytä kuin sinä itse. Toki voit saada sakot tai kaveri antaa anteeksi pahat sanat, mutta se todellinen syyllisyys joka turmelee iloa on lähtöisin sinusta itsestäsi. Ei kukaan syyllistä sinua suklaan syömisestä, paitsi sinä. Itse täytyy olla armelias ja ymmärtää, että mennyt on mennyttä, sitä ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuuden voi. Kaikki me tehdään virheitä, halusi tai ei ja niistä otetaan opiksi. Ne voivat jopa olla siunauksia, koska ilman niitä ei aina tulisi käsitelleeksi omia ajatuksiaan eikä kasvaisi eteenpäin. Ja sehän kuitenkin on tarkoitus, luulen niin. Olen siis tehnyt virheitä ja olen kantanut niistä syyllisyyttä, mutta nyt se loppu! Elämä kulkee koko ajan eteenpäin, mikään ei ole ikuista, joten niin hyvät kuin pahatkin asiat, no kaikella on aikansa. Jatkossa pyydän anteeksi, kadun tietenkin, yritän ottaa opiksi ja siinä välissä nautin elämästä!

Nauttikaa tekin!