Kaksi kolmesta raskaudestani oli mennyt moitteettomasti ja ajattelinkin yllä mainittujen tapahtumien olleen vain "huonoa tuuria". Kun aloin odottaa tätä neljättä neitiä, olin iloinen, en pelännyt vauvan syntyvän etuajassa, en varsinaisesti pelännyt keskenmenoa, vaikka ensimmäisessä ultrassa epäiltiinkin tuulimunaraskautta kun sikiötä ei löytynyt. Sen sijaan ilon ja onnen tunteen läpi puski inhottava olo: "tämä vauva kuolee mahaan". Karvat nousee pystyyn kun edes ajattelen tuota oloa. En ymmärtänyt mistä tämä pelko nousi ja järkeilinkin sen johtuvan vain siitä, että olin niin kiitollinen vielä yhdestä vauvasta, että pelkäsin menettäväni tämän onnen. Käänsin tietoisesti ajatukset iloisempiin asioihin, mutta tämä "olo" istui sitkeässä. Sitten alkoi elämääni ilmestyä ihmisiä, jotka kertoivat kaikki samaa tarinaa: joku läheinen oli menettänyt vauvan. Alkoi olla jo vähän ahdistavaa kun onnesi huipulla kuulet koko ajan kuinka se onni on otettu pois niin monelta.
Loppuraskaudesta olin jo psyykannut itseni aika hyvin luonnonmukaiseen lempeään ja rauhalliseen synnytykseen. Tein visualisaatioita siitä, harjoittelin hengitystä. Olin juuri ostanut kietaisumekon synnytykseen, ettei tarvitsisi sairaalan avopaitoja. Olin juuri kasannut soittolistan rentoutusmusiikkia synnytystä varten. Hifistelyä juu. Sitten se pahin pelko tapahtui ja huomasin etten ollut tuntenut vauvan liikkeitä päivän aikana! Tein liikelaskentaa useamman tunnin ja lopputulos oli vain 3 potkaisua tuntiin, joten lähdin sairaalaan. Vielä autossa manipuloin itseäni: "käyn vain näytillä ja palaan kotiin". Sairaalassa näin että vauvan käyrä oli huono, mutta en halunnut nähdä sitä, vaan sanoin: "on tuo ehkä ihan vähän parempi kuin äsken vai mitä?" Tästä tunnin päästä olinkin jo leikkaussalissa ja kuuntelin kun lääkärit toteavat ettei ehditä odottaa puutumista, nyt nukutetaan.
Kun heräsin, olin äiti, neljän tyttären tuore äiti, joka kysymystulvan läpi kuuli vain yhden vastauksen "istukka oli osittain irronnut". Vauva oli kärsinyt hapenpuutteesta jossain vaiheessa, mutta syntymähetken happiarvot olivat hyvät. Pääsin vauvan luo vastasyntyneiden teholle ja katsoin pientä raukkaa, jonka alku oli niin hankala. Kaunis vauvani täynnä letkuja ja nenätuubia sun muuta, kaikki tietysti hänen parhaakseen. Sain hänet syliinkin. Tästä alkoi matkamme, joka koukkasi välillä yliopistollisenkin sairaalan kautta. Vauva alkoi kuitenkin toipua hämmästyttävän nopeasti ja pääsimme kotiin reilu viikon ikäisenä vauvan kanssa.
Kun katselin neitiä, kävin läpi hänen alkuaan, omaa karmivaa ennakkoaavistustani, tämä oli ihan tunneista kiinni... ja yllättäen huomasin käyväni läpi myös edellistä sairaalareissua toisen tyttäremme syntymässä. Se olo kun tunnet koko ajan olevasi riittämätön, et voi itse tehdä vauvasi eteen tarpeeksi etkä revetä moneen paikkaan yhtäaikaa. Et voi ottaa hänen tuskaansa itsellesi. Entä tulevaisuus, se epätietoisuus kun kukaan ei tiedä mitä hapenpuute on ehtinyt aiheuttaa vai onko mitään. Ennen kaikkea, Miksi meille TAAS kävi näin?
Olen taipuvainen uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa. Se mikä tarkoitus on, selvinnee joskus myöhemmin, ehkä paljonkin myöhemmin. Olenhan minäkin näistä paljon oppinut, ymmärrän nykyään pelkoa paremmin kuin ennen. Se on todellista ja se on kokonaisvaltaista. Uskoisin myös laajentaneeni elämänkatsomustani ihmisten elämäntilanteista ja taustoista. Meillä on kaikilla omat kokemuksemme, jotka ovat tehneet meistä juuri tällaisia kuin nyt olemme, hyvässä ja pahassa. Jos mahdollista, niin arvostan yhä vain enemmän ja enemmän perhettä, sukua, ystäviä: tukiverkkoa, joka nappasi meistä kopin heti kun olimme putoamassa maahan. Kiitos kaikki!
Tuo aika on nyt takana. En päässyt kokemaan toivomaani luonnollista synnytystä, mutta sain vauvan. Sain elävän vauvan, enkä voisi enempää pyytää. Kiitos sekä Keski-Suomen keskussairaalan että Kuopion yliopistollisen sairaalan kätilöt, lääkärit ja vastasyntyneiden tehon hoitajat, ilman teitä ei olisi meitä.
Nyt keskitymme tähän hetkeen. Ei tulevasta kukaan tiedä muutenkaan. Ja nyt minulla on sellainen "olo", että kaikki on vauvallakin hyvin. Tämä olo toteutui viimeksi, miksikäs ei tälläkin kertaa :) Meillä on neljä kaunista, maailman ihaninta, suloisinta ja rakastetuinta tyttöä. Siltä minusta tuntuu. Me olemme kuuden hengen perhe, joka elää tavallista arkea, sillä elämä on jälleen näyttänyt kantavansa.
Ja aika tyytyväiseltähän tämä nyt elämäänsä näyttäisi olevan <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti