Idylli mielikuva harvinaisen monen mielestä tuntuu olevan, että kotiäitien arki on vain huoletonta ruoanlaittoa, puistossa istumista muiden äitien kanssa ja lasten ilosta nauttimista. Joskus joutuu sentään vaihtaa vaipan. "Tuokin kotiäiti saa vielä tähän aikaan juoda aamukahvia kun minä olen jo reippaana menossa töihin, oikeisiin töihin!" Tämä on uskomatonta, mutta moni oikeasti ajattelee näin...Ikkunan läpi he eivät kuitenkaan kuule hienoista, ehkäpä korvia hivelevistä riemunkiljahduksista koostuvaa taustahälyä, eikä kotiäidin hymy lapsia katsellessa paljasta, että hän on nukkunut vain 3 tuntia ja kahvikin on oikeasti jo kylmää. Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. Hymy on silti aito ja mielikuvan ilot todellisia.
Olen ollut yhtä mittaa kotona nyt reilu 6 vuotta ja ilman 3n kuukauden mittaista työpätkää on tullut kotiäitiyttä mittariin jo reilut 7 vuotta. Minäpä kerron oman kuvani kotiäitiydestä ja lasten kasvattamisesta.
Kun saa lapsen, kuulee ensimmäisen parkaisun, näkee ensimmäistä kertaa pienet sormet, on ihan selvää, että minusta on tullut äiti! Tekisin mitä vain tämän pienen ihmisen puolesta. Ensimmäiset päivät menevätkin mukavasti hormooni huuruissa, eikä oikeastaan väsytä yhtään. Vauvasta ei vaan saa tarpeeksi. Vaipat ovat niin söpön pieniä ja vaatteet hassunkurisen suuria pienen vauvan päällä. Ja se ensimmäinen hymy tekee lähtemättömän vaikutuksen! Jopa vauvan pulautus rinnuksille alkaa naurattaa. Vauva kasvaa, tahto kasvaa, vaipatkaan ei ole enää niin söpön pieniä, mutta se kiitollisuus!
Voiko olla mistään niin kiitollista oloa kuin minulla lapsen nukahtaessa puolen tunnin huuto konsertin jälkeen keskellä yötä? Minä onnistuin! Välillä miehen tuella, välillä rukoillen,välillä itsekin itkua tihrustaen, lasta kannellen tai jopa kirjaa lukien paha uni on karkoitettu! Taas... Äidin syli lämmitti ja siinä se nyt nukkuu tuhisten, edes hetken. Aamulla heräämme yhdessä, ehkä väsyneinä, ehkä liian aikaisin, mutta yhdessä yöstä selvinneinä reippaana kohti uusia tuulia.
Olen ollut selvittämässä miljoona riitaa, Olen ollut siinä auttamassa. Minä olen saanut neuvoa omalleni ja vielä muidenkin lapsille kuinka asiat sovitaan, kuinka toisen kädestä ei sovi ottaa ja miksi. Minä olen nähnyt sen huiman kehityksen, kuinka lapseni oppii pyytämään anteeksi tai luovuttamaan toisen poneista kaverille. Kaikki se täytyy opettaa, joko ihan kertomalla tai omalla esimerkillä. Kaikki ne sadat toistot, niiden jälkeen on varmasti ylpeä hyvästä lopputuloksesta, omasta lapsesta. Itseäkin täytyy osata kiittää.
Joskus taas kaksi jääräpäätä ottaa yhteen. Pakkohan se on, lapselle ei voi kaikkea maailmassa antaa ja pettymykset sopivissa määrin tekevät ihan hyvää. Ne opettavat, ettei maailma kaadu, vaikka asiat ei aina menisi juuri niinkuin hän haluaisi. Silloin keksitään jotain muuta ja otetaan käyttöön suunnitelma B. Lapsi oppii luottamaan elämään ja perusturvallisuus ei järky ihan pienistä pettymyksistä. Kun 45 minuutin pituisen tahto-taistelun jälkeen lapsi onkin ihan tyytyväinen keksiessään itseasiassa paljon kivempaakin tekemistä kuin tuhkaluukulle menon, katson häntä ihaillen. Luultavasti ärsyyntyneenä, mutta ihaillen. Hyvä se on olla oma tahto, ettei ihan kuka vaan puhu ympäri ties mihin!
Ja ne pyykit...Kotiäidin esterata. Se lopullinen haaste. Suurin osa vaatteistahan on päällä vain hetken, koska sen jälkeen on tehty jotain, missä on tapahtunut taas jotain, jonka seurauksena on vaihdettava vaatteet. Lapseni osaa siis leikkiä, hän näkee kuralääryssä tilaisuuden tehdä taikinaa istuen keskelle lällyä ja ottaa ilon irti hetkestä. Hän osaa nauttia jätskistä poskiaan myöten ja pyyhkiä suunsa, vaikka sitten hihaan. Hän liikkuu, välillä kaatuen, mutta myös ylös nousten. Sitkeästi hän harjoittelee vessaan ehtimistä. Pienten lasten kanssa: Mitä suurempi kasa pyykkiä, sitä enemmän on tapahtunut asioita ja suurimmassa osassa niistä, minä olen saanut olla mukana. Kokemukset luovat arjen, elämän.
Meillä on ollut valvottuja öitä ihan liikaa ja parin vuoden takaisissa kuvissa näytän zombilta. Kaikki se, yhtälailla kuin myös ne ilon hetket, yhdessä rallattelut, sylittelyt, halaukset, naurun rämäkät ja pelihetket ovat luoneet meistä perheen, vaimon ja miehen, äidin ja tyttären x3, siskokset. En koskaan vaihtaisi kotiäitivuosiani pois! En, vaikka joskus kaipasin juttuseuraa, omaa aikaa tai rauhassa sairastamista. (Tässä kohdassa täytyy kyllä kunniamainita mieheni ja sukuni, jotka ovat olleet mahdollistamassa näitä ja monia muita asioita, Kiitos!)
Nyt kun seuraavan kerran istun aamuteellä, annan muiden rauhassa ajatella "tuokin tuossa...". Heillä on siihen aihetta. Minäpä tässä, joskus väsyneenä, nykyään jo kuuman teen kanssa, yhden roikkuessa jalassa, toisen puhaltaessa nokkahuiluun nautin perheestäni, kiireettömyydestä, arjesta ja kaikesta mikä on näiden takana: rakkaudesta omia lapsiani kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti