Raha

Nyt on sellainen maailman"parantaja" olo ollut jo jonkin aikaa ja monessa asiassa huomaan ajatusteni sinkoavan rahaan. Rahaa joko on tai ei ole. Yleensä sitä on aina liian vähän tai väärillä ihmisillä. Kuinka usein ajattelet "jos minulla olisi rahaa niin..." ?

Olenkin tässä miettinyt millainen olisi maailma ilman rahaa? Ei siis olisi minkäänlaisia kolikoita, seteleitä eikä oravannahkoja. Kuinka tämä maailma pyörisi?

                                                www.pexels.com



Ei olisi köyhyyttä, koska ei olisi rikkauttakaan. Tasa-arvon huippuilmentymä! Kaikki vain hakisivat kaupasta sen mitä tarvitsevat. Asuisivat missä tahtoisivat ja millaisen talon tarvitsisivat. Kaikilla olisi tarvittaessa auto ja kaikkien lapset saisivat jouluna lahjoja ilman keräyksiä. Ainakaan suomalaiset eivät näkisi nälkää. Saataisiinko kehitysmaihinkin apua jos sinne avun vieminen ei maksaisi mitään, ehkä.

Kauppa kävisi, vienti toimisi, ei olisi lakkoja (ainakaan palkasta). Ihmiset voisivat olla onnellisempia, koska heillä ei olisi rahahuolia ja ilman palkkaa ihminen valitsisi automaattisemmin itselleen mielekkään työn. Se myös vähentäisi työttömyyttä, kun kaikki haluaisivat antaa oman työpanoksensa, olisi tekijöitäkin enemmän ja työpäivien ei tarvitsisi olla nykyisten mittaisia.

Nyt ehkä joku jo äkkäsi, että kuinkas luultiin saavamme mihinkään työntekijöitä, kuka nyt ilmaista työtä tekisi...Tottahan on, että tämä vaatisi koko kansakunnanlaajuisen ideologiamuutoksen. Maailma ei kestäisi, jos kaikki tahtoisivat asua palatseissa, syödä päivittäin vain gourmeeta ja vielä saada tämän kaiken tekemättä itse mitään. Ei, jokaisella tulisi olla sisäsyntyinen halu olla osa suurta yhteistä hyvää ja antaa oma panoksensa ylpeydellä. Yhteiskunta tarvitsee kaikenlaisia osaajia ja meitä on luonnostaan eri luonteisia ihmisiä. Osa haluaa opiskella koko ikänsä ja kehittyy omalla alallaan pitkälle, toinen taas nauttii tekemisestä ja tarttuu jo nuoresta töihin oppien siitä ja kehittyen pitkälle. Saisimme vääristelemättömämpiä ja laadukkaampia tuotteita, koska yhtiöillä ei olisi enää intressiä tehdä halpaa vaan Hyvää. Ihmiset olisivat iloisempia, koska tekisivät töitä hyvästä tahdosta eivätkä pakon sanelemana.

 Jos nyt palkkaa ajatellaan, se olisi se toimiva yhteiskunta, jolta saisit kaiken tarvitsemasi. Avainasemaan nouseekin sana: TARVITSEMASI. Tarvitsemme hyvää ravinteikasta ruokaa, tarvitsemme katon päämme päälle. Tarvitsemme perheen ja ystävien yhteistä aikaa ja tukea. Joskus saatamme tarvita myös ulkomaanmatkan...joskus ;) Meissä pitäisi asua tyytyväisyys siihen, että meillä on se mitä tarvitsemme, ei ylenpalttisuutta. Sitten pitäisi miettiä mikä on ylenpalttista, mikä ei, mutta siihen kun ei ole suoraa vastausta. Toinen on tyytyväinen siihen mistä toinen haaveilee pois.

                                                      www.pexels.com

Olen muistaakseni jostain lukenut, että tämän tyyppinen yhteisöllisyys toimii n.100 hengen kokoisessa joukossa, tämän jälkeen alkaa joukkohenki rakoilla eikä samaan hiileen enää puhalleta. Ihmiset eivät ole valmiita tekemään tuntemattomien eteen itse töitä, vaikka saisivat heiltä vastineeksi heidän työpanoksensa. Tätä isommassa ryhmässä tulee vastaan niin paljon erilaisia aatteita, ettei yhteispeli enää suju. Sitten pitää järjestää äänestys ja jotta tuntemattomalta voidaan saada jotain tarvitaan vaihtokauppa ja mikäs sen loogisempi kuin raha. Ja nyt ollaankin alkupisteessä...Näin tähän on varmaan sitten päädytty.

Ajatusleikki on kuitenkin aina mieltä virkistävää ja kun pysäytät ajatuksenjuoksun tuohon kohtaan jossa kaikki ovat iloisia ja tyytyväisiä, saat aika mainion päiväunen :)

Doodlaus kunniaan!

Olen tässä aikuisena opiskellessa törmännyt pieneen ongelmaan tunneilla. Haluaisin kuunnellessa piirustella paperille kaikenmoisia turhanpäiväisiä kiekuroita, kukkasia, sydämiä, vaikka munuaisia, kunhan kynä kävisi. (Vyöhyketerapia tunnit ovat ihan parhaita, koska siellä värittelemme vyöhykekarttoja, joka ajaa asiansa!) Viimeksi ravitsemuskurssilla en yksinkertaisesti kehdannut piirustella, koska istuin ihan opettajan nenän edessä :)

Olen tehnyt näin jo kouluaikoina ala-asteelta lähtien ja varsinkin yläasteella ja lukiossa. Myös ammattikorkeassa, mutta siellä yritin jo vähän salailla piirustelua kun sisäinen gangstani alkoi olla ruodussa ja miettiä mitä opettaja tuumaa siitä "ettei kuuntele" tunnilla. Todellisuudessa tiedän tämän auttavan keskittymistäni. Tiedostin sen joskus lukioaikana kun huomasin pystyväni keskittymään matikan laskuihin paremmin jos taustalla soi tuttu musiikki. Ilman musiikkia ajatus lähti harhailemaan ja kuuntelin kaikkia pikku narahduksia. Kokeisiin lukiessa oli oikeasti pakko olla musiikkia, olo oli jopa vähän tekopyhä kaikessa siinä hiljaisuudessa lukiessa, "tässä minä nyt istun sitten lukemassa kokeisiin kuin mallioppilas konsanaan koulupöydän ääressä hipi hiljaa"...

Nyt törmäsin tutkimustietoon asiasta ja ilmiö sai nimen, DOODLAUS! Artikkeliin pääset TÄSTÄ.

Artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jossa todettiin ihmisten muistavan yksityiskohtaisemmin kuulemansa, jos he olivat saaneet piirrellä eli doodlata samalla. Myös seisten oppi meni paremmin perille. Avaintekijä oli juuri se, että käsillä tekeminen pitää yllä sopivaa vireystilaa, eikä ala siis nukuttaa, jolloin myös oppi menee paremmin perille. Toiset kutovat, toiset piirtävät, harva varmaan haluaa seistä koko päivän :)

Tärkeää virkeänä pysymisen lisäksi on tietenkin myös se, ettei käsillä tekemisestä tule pääasiallista tekemistä, silloin ei oppi mene perille. Sen tulee tapahtua kuin automaattisesti.

                                           En ihan ole kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta...

Olen innoissani, että tämä asia on noteerattu myös lasten koululla. Meillä oli vanhimman tytön opettajan kanssa arviointi keskutelu ja opettaja kertoi tytön aina värittelevän tunnilla pikkutarkkoja värityskuvia. Ehdin jo ajatella "gulp", mutta opettaja jatkoi, että se on hieno asia ja parantaa keskittymistä. Hän kertoi joskus jopa antavansa jollekulle vaikkapa sinitarran venyteltäväksi, jos näkee tämän käsien olevan levottomat. Mikä ihana opettaja!

Opettajan kommenttien ja tutkimustiedon valossa en siis enää pyytele anteeksi ja piilottele rustailujani, itsepä kurssini maksan, joten saan ottaa niistä kaiken irti :) Doodlaus, JEE!

Työelämän uusi arki

Kotiäitiys on enää menneen arjen muisto, olen aloittanut uraputken! Takana on nyt kaksi viikkoa perehdytystä ihotautien poliklinikalla ja täytyy myöntää, että työ on erittäin mielenkiintoista.

Ensimmäisenä päivänä kävelin pitkin sairaalan kellarikäytävää kohti pukuhuonetta. Ohi kulki muitakin aamuvuorolaisia. Olin hakenut jo työvaatteet aiemmin ja täytyy myöntää, että huomasin sykkeen olevan aika kova kun jäin avaimestani kiinni pukuhuoneen oveen. Lopulta vaihdoin kuitenkin vaatteet ja peilistä katsoi tuttu näky vuosien takaa: löpöttävät vihreät housut ja melkein lepakkohihainen työpaita, jotka edelleen kannan yhtäläisen suurella sydämellä ja ylpeydellä kuin jo opiskeluaikoina. Tämä on juuri sitä miksi opiskelin. (Ei työvaatteet, jotka voisi olla pahemmatkin, mutta itse työ hoitajana) :)  Työvaatteissa on itseasiassa on puolensa kun ei tarvitse miettiä aamulla mitä pukee päälle.

                                      

En ole koskaan vakavasti ajatellut työskenteleväni missään muualla kuin terveydenhoitoalalla. Ihmiskeho on aina kiehtonut minua. Lukio aikana hylkäsin lapsuushaaveet lääkärin ammatista ja hain kätilöksi, terkkariksi, saikkariksi jne. Ja kätilökoulutus oli unelmieni täyttymys, vaikka olinkin ehtinyt haaveilla siitä vasta muutaman kuukauden ennen hakua. Koko kouluaika oli yhtä mielenkiintoista taivalta, eri osastolta toiselle. Minulle hahmottui elämän monimuotoisuus, ihmisen yksilöllisyys ja terveyden ja sairauden merkitys arkeen. Pikkuhiljaa kehittyi myös kuva ihmisen kokonaisvaltaisuudesta, siitä kuinka kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Tämän jälkeen olen luonut melko selvän kuvan lääkkeiden ja luontaisten hoitojen tarpeellisuudesta ja näenkin ne kuin tanssiparina luomassa kaunista ja tervettä elämää, yhdessä, tasapainossa, toinen toistaan tukien.

Ihotautien osasto oli minulle uusi tuntematon. Se on nyt uusi tervetullut osa minun elämääni (kätilön työ odottaa kyllä.) Nyt olen kuitenkin osa henkilökuntaa, joka ottikin minut erittäin hyvin vastaan ja olen tuntenut todella olevani tervetullut osa porukkaa. Perehdyttäjäni (ja muutkin työntekijät) on perusteellisesti jaksanut opastaa ajanvarauskirjojen salat ja vastata aina siihen samaan kysymykseen: "Niin mikä se Hidradenitis Suppurativa taas olikaan?" Nyt jo muistan :) Uutta termistöä on valtavasti ja ihonhoito on niin paljon monipuolisempaa kuin vain rasvausta. Se on myös toimenpiteissä avustamista, haavanhoitoa, ohjausta, hauteita, kylpyjä jne... Ja kun niitä rasvojakin on aika paljon...  Valohoitoihin, laserointiin ja allergiapuoleen en ole edes vielä ehtinyt perehtyä. Viime viikolla tein jo osan lääketenteistäkin, tällä ja ensi viikolla sitten loppuja, verensiirtotenttia, kiputenttiä iv-tenttiä ja näyttöjä. Olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden tällaiseen työpaikkaan pitkän kotona olon jälkeen!

                                                    

Aloitustani varjosti kuitenkin alkuun pieni yskä, joka parin viikon aikana paheni ja paheni. Eilen hengitys vinkui, poskissa tuntui ja lämpökin nousi. Taivuin lopulta lääkäriin ja poskiontelotulehduksen siivittämänä kipitin apteekkiin hakemaan antibioottia ja kortisonia. Määrättiin myös kahden päivän sairaslomaan. Täytyy myöntää, että oloni puolesta sairasloma on ihan paikallaan, mutta kyllä minua harmitti! Tänään olisi ollut ensimmäinen päivä kun olisin ollut vahvuuksissa mukana. Kysely on toki edelleen sallittua ja suositeltavaa :) Mutta ei voi mitään, elämä on ja  parempi ensin parantua, jouduttiin siellä yskimistäni jo pari viikkoa sietämäänkin. Keskiviikkona sitten ihan uudella voimalla taas mukaan remmiin, odotan sitä jo innolla!

Työ ja perhe

Lapset ovat olleet aivan innoissaan päiväkodista. Edes aamut eivät ole olleet mitenkään hankalia kun vaan lapset saa illalla ajoissa nukkumaan. Teen itse 4 päiväistä työviikkoa, mutta jo parissa viikossa on korostunut se, kuinka paljon työ vie aikaa perheeltä. Ja minä olen vieläpä päivätyössä ja illat ja viikonloput kotona kun koululainenkin on. Mitä tämä olisi vuorotyöläisenä? Olen entistä onnellisempi, että olen saanut näin pitkään olla kotona lasten kanssa. En myöskään enää ihmettele, että mies töiden jälkeen innolla jaksoi touhuta lasten kanssa, eihän niitä muulloin näe.

Onhan tämä työ ja perhe-elämän yhdistäminen ollut välillä jo haastavaakin, näinkin lyhyessä ajassa. Viime viikolla miehen iltavuoro jatkui suoraan yövuoroksi. Seuraavalle päivälle ei ollu varattuna päivähoitoa pienille. Ajattelin sen järjestyvän päiväkodista, mutta samassa pienin nosti kuumeet. Onneksi oli suku lähellä ja auttamassa. Isomummu tuli lastenvahdiksi ja mummi laittoi mukaan päiväruuat. Perhe on paras, kiitos! Ei sitä turhaan neuvolassa puhuta tukiverkoston tärkeydestä. Toki olisin viimekädessä itse jäänyt kotiin, mutta perehdytyksessä ja koeajalla se ei ollut ihan ensimmäinen vaihtoehto.

Uusi arki on ollut mielenkiintoista ja kiireistä. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole soittanut kenellekään kahteen päivään kun normaalisti päivittäin on puhunut useammankin kaverin kanssa. Päiväruoan valmiiksi laitto edellispäivänä on kuitenkin tullut jo sujuvammaksi ja esikoisen itsenäinen kouluunlähtö on onnistunut todella hienosti!

Olen ajatellut elämän olevan hyvää kun siitä nauttii ja nautin! Nautin kotiäitinä olemisesta, se oli minun paikkani. Nyt nautin uudesta työstä ja arjesta. Tästä on hyvä jatkaa!

                                 Arjen luksusta, päästiin miehen kanssa yhteiselle ruokatauolle!

Voihan päiväkoti

Nyt se on edessä, minä olen menossa töihin ja lapset...noh, päiväkotiin. Tälle pitkän linjan kotiäidille aihe on vielä vähän arka ja täynnä epäilyksiä. Se, että nuorinkin täyttää 3 vuotta ennen aloitusta ei helpota asiaa yhtään, vaikka joku voisi niin kuvitella. Odotimme kuitenkin kaikki innolla päiväkotiin tutustumista.

Tilat on ihan uudet ja hienot. Niin uudet, että ikkunat huokuivat kolkkoa laitosmaisuutta, ikkunaverhoja kun ei vielä ole saatu paikoilleen. Tilauksessa oli myös sohvaa ja muuta rekvisiittaa. Mattojen tulevaisuudesta en tiedä, mutta lattiat oli joka tapauksessa niin kylmät, että lämpimät tossut on ehdottomasti hankintalistalla. Huomasin myös, että nuorimmaisen ainoa kaveri olikin laitettu toiseen ryhmään, ei alkanut siis kovin hyvin.

Meidät otettiin kuitenkin ihanan ystävällisesti vastaan suureen eteiseen, jossa roikkui jo läjä vaatteita. Leikkitiloissa oli muutamia pieniä ahertajia jo leikin tuoksinassa. Tilat esiteltiin ja kyseltiin lasten tottumuksista. Lapset saivat kokeilla käsienpesua automaattisten hanojen alla ja tutustua jo muutamiin tuleviin kavereihin. Meidän lapsille oli jo varattu lokerot, joihin saa tuoda varavaatetta, tossua jne. Ne oli nimikoitu heidän nimillään. Kiinnostuneina kiersimme, katsoimme. Yritimme kysellä sen mikä nyt mieleen juolahti. Silti unohdin täysin kysyä päivien aikatauluista, jotka ovat aika olennaiset tietää, varsinkin kun hoitoaika ei ole vakio. Ilmapiiri oli avoin ja tunsin hoitajien olevan ihan oikeasti kiinnostuneita juuri meidänkin lapsista. Ei siis mikään huono juttu, ehkä tämä tästä...

En halua olla "se hankala äiti", joka vaatii kaikenlaista. Toivottavasti en olekaan, mutta keittiössä en voinut olla sanomatta, että en halua lasteni juovan rasvatonta maitoa, vesikin on minusta hyvä ruokajuoma. Ihanat tädit lupasivatkin, että on mahdollisuus ottaa myös laktoositonta maitoa, joka on siis kevyt maito. Ilmeet olivat kuitenkin sen suuntaisia, etten kehdannut edes kysyä margariinista...ehkäpä sitten vähän myöhemmin :) Olen vasta nyt esikoisen kouluun mentyä ja tietenkin tämän päiväkodin myötä miettinyt miten suuressa roolissa tämä kouluruoka on. Se on päivittäinen, ei mikään satunnainen ruoka. Tämän vuoksi en voinutkaan ohittaa maito kysymystä. Ja teille, jotka ette taustojani tunne, meillä syödään kotona ihan tavallista kotiruokaa, mutta en ole koskaan lähtenyt "kevyt" linjalle. Kermoista, voista ja täysrasvaisesta maidosta huolimatta kolmesta lapsesta yksi on alipainoinen, yksi rajalla ja kolmas keskikäyrällä, vaikka ruokaa saavat ihan varmasti tarpeeksi. En siis näe mitään syytä käyttää kevyt tuotteita. Enkä ole voinut sivuuttaa nykyään niin paljon rasvattoman maidon haitoista käytyä keskustelua, mutta se on ehkä ihan oma juttunsa sitten joskus.

Kyllä tällainen suuri arjen muutos pistää miettimään. Olenko nyt laittanut asiat oikeasti tärkeysjärjestykseen, olisinko voinut jotenkin olla vielä pari vuotta kotona? Kuinka käy nyt äidin oppien kun elämänohjeita alkaa tulla kahdesta tuutista? Viihtyvätkö lapseni päiväkodissa? Saavatko he siellä tarpeeksi huomiota ja läheisyyttä? Tekeekö tämä pieni äitistä irtaantuminen hyvää vai traumoja? Tunnen suoraan sanottuna menettäväni osan kontrollistani ja pelottavaahan se on. Näin pieni on yksi ihminen suuressa maailmassa ja nyt nämä vielä pienemmät tyttöni ottavat ensimmäiset askeleensa ilman äidin (tai isän/sukulaisten) tarkkailevaa silmää.

                                                              Minä olen niin pieni

Lapset itse odottavat päiväkotia jo innolla! Minua vähän hirvittää niiiiiin aikaiset aamut, esikoisen kouluunlähtö itsekseen ja päivien pituus. Helpotuksena on minun työaikani, joka on neljä päivää/viikossa. En kuitenkaan ole vielä päässyt eroon mielikuvasta, jossa raahaan silmät ristissä olevia lapsia kiireisenä autoon ja perillä on vastassa lauma aamuäreitä lapsia (ja miksei hoitajiakin). Hoitajia käy jo sääliksi kun kuvittelen miten he yrittävät saada nuorimmaiseni päikkäreille. Tyttäreni motto voisi olla "mutta kun minä en HALUA nukkua". Yleensä tämä lausutaan silmät jo ummessa puolihuutaen päiväuniajan lähennellessä loppuuaan... Mutta toivon, että tähänkin asiaan auttaa ryhmäpaine ja aikaiset aamut, puhumattakaan aamu-ulkoilusta, joka tässä kotona ollessa on välillä venähtänyt päikkäreiden väärälle puolelle.  Isompi neiti 5v ei huoleta yhtään, hän on ryhmässä yleensä kuin kala vedessä ja ikänsäkin puolesta tuntuu jo selvästi kaipaavan ikäistään seuraa.

Kyllä se on nyt vaan todettava, että elämä on jo monesti opettanut kantavansa. Niin varmasti käy nytkin. Luultavasti äitiä jännittää enemmän kuin lapsia. Luultavasti tämä äiti miettii osittaisen kasvatusvastuun siirron syvällistä merkitystä enemmän kuin olisi tarvis ja luultavasti kaikki menee hyvin ja keväällä huomataan kuinka se arki rullaa. Kyllähän tästä muutkin perheet ovat selvinneet, varmasti mekin. Tähän loppuu kotiäitiys, mutta uusi matka on jo alkanut...olisiko se sitten ruuhkavuodet edessä seuraavaksi.

Tanssiaskel on kevyt ottaa

Olin viime viikolla lähdössä tansseihin, mutta en löytänyt tanssikenkiäni mistään! Muistan ihan selvästi missä niitä viimeksi käytin enkä voi kun syyttää lapsia niiden katoamisesta, ehkä ne löytyy joskus jostain akvaarion takaa tai roolivaatekopasta. Hyvällä tuurilla saan perua puheeni ja syyttää itseäni siitä, että olen unohtanut ne autoon tai tunkenut liian syvälle eteisen kaappiin.

Tansseihin oli kuitenkin päästävä ja kyllähän tanssiharrastajalla yleensä on kahdet kengät, niin myös minulla. Nämä toiset kengät ovat astetta korkeammalla korolla kuin suosikkini. Korko on myös astetta kapeampi. Jännityksellä vetäisin kengät jalkaan ja 5½ myöhemmin riisuin ne jalastani. Nilkkaa vähän särki ja päkiässä oli rakko, mutta se on pientä, itse tanssi sujui hyvin!

Kenkiä testatessa aloin kuitenkin kaipaamaan myös korottomia kenkiä, ns. tanssilenkkareita tai tossuja. Ne on erityisen kivat nopeissa tansseissa, bugissa, jivessä, rock'n'rollissa. Ja tänä syksynä aloitin Lindy Hopin, myös siinä saisi olla lattana pohjaiset kengät. Suunta Alemanaan, tanssitarvikkeiden erikoisliikkeeseen! 

Ehdin paikalle puoli tuntia ennen liikkeen sulkemista, unelma asiakas... Vaihtoehtoja löytyi useita, mutta pähkäilin valkoisten ballerinatyyppisten kenkien ja mustien nauhakenkien välillä. Aivan eri tyyli, eri väri, eri fiilis. Kun myyjä lupasi minulle kaupanpäälle pehmopohjalliset ( jotka olin ottamassa joka tapauksessa) jos ottaisin molemmat, olin myyty! Iloisena lähdin kaupasta kahtien kenkien kanssa! Olin kyllä varautunut siihen, että sorrun ostamaan matalakorkoiset perustanssikengät hukkuneiden tilalle, mutta että kahdet!

Tämmöiset ihanuudet

Samana iltana lähdinkin jo ulkoiluttamaan uusia kenkiäni, Taikakuun torstaitanssit peurungassa, ei jättänyt kylmäksi! Kengät oli kuin tossut, paikalla ei ollut liikaa väkeä´, joten tanssitilaa oli sopivasti. Paikalle oli tullut kuitenkin aika paljon harrastajia ja sain tanssia koko illan osaavissa käsissä. Välillä pääsin itsekin opettamaan. Musiikki oli paikallaan, Taikakuun keikoilla on aina ilo käydä.

Seuraavana päivänä askel ei tuntunut enää yhtään niin kevyeltä kuin edellis iltana musiikin tahdissa. Tansseista on jo kuitenkin pari päivää, edellisen viikon rakko on muisto vain ja eilen kävin Lindy Hopissa uusissa kengissäni. Täytyy todeta, että oli jalat miten väsyneet tai kipeät tahansa, niin tanssiaskel on helppo ottaa. Tanssiaskel vie aina kohti hyvää mieltä, virkistynyttä oloa ,eikä vähiten, myös parempaa lihaskuntoa. Vielä jäi sinne kauppaan kyllä ainakin yhdet kengät jotka vähän houkuttelisi...

Taikakuu maistiaisia vielä loppuun :)

Niitä valintoja, valintoja

Joka syksy odotan sormet syyhyten kansalaisopiston kurssitarjonnan kolahtavan postilaatikkoon. Kun tuo odotettu päivä vihdoin koittaa, alan haalia mitä ihanempia kursseja, sovittelemaan aikatauluja niihin...tai aloin.

Olen käynyt kansalaisopiston kautta huovuttamassa äitini kanssa eläimiä, mieheni kanssa puhaltamassa lasia ja saanut ensikosketuksen itämaiseen vatsatanssiin. Olen käynyt tyttäreni kanssa piirtelemässä ja kuljettanut lapsia jumpassa. Vuosi toisensa jälkeen haaveilen osallistuvani joskus kirjan teko kurssille, helmien teko kurssille ja olisihan siellä joogaakin! Savimuotoilu on tullut napattua useampana vuonna peräkanaa ja muodostunut rakkaaksi harrastukseksi. Myös tatteritaide on pitkään mukana kulkenut haave joka on ehkä pakko joskus toteuttaa.

Tänä vuonna tilanne on kuitenkin toinen. Lehti kolahti laatikkoon, mutta tunnen hiukan kiristävän sykähdyksen rinnassa. Sen täytyy olla nostalgian herättämää tuskaa. Tuskaa siitä, että minulle tarjotaan mahdollisuutta niin moneen hienoon kokemukseen ja taitoon, mutta todellisuudessa aikani ei vain riitä. En voi ottaa yhtä kädentaitoa, yhtä liikuntaa puhumattakaan kielistä. En voi valita oikeastaan mitään, koska olen jo päättänyt käydä kerran viikossa Lindy Hop-kurssilla. Siis sellaisina viikkoina kun mieheni ei satu kyseisenä päivänä olemaan iltavuorossa.

Onkohan minusta tullut liian kiireinen?! Vai vanha...? Vai mukavuudenhaluinen? Toisaalta kuka tahansa tarvitsee joka öiset unensa, oli vanha tai ei, joten kaikkea aikaa vaikkapa kotitöihin ei voi nipistää yöunista. Viikkoni alkaa kuulostaa täydeltä säännöllisten menojen suhteen kun kuskaan lapsia kerhoon 2xviikossa, jumppaan, tanhuun ja käyn vielä itse lindy hopissa. Sitten olisi vielä nämä vapaaehtoiset perhekahvilat. Pakkaa voitaisiin sekoittaa vielä vähän, olen nimittäin hakemassa töitä! Pakollisia äkillisiä jokaviikkoisia pyrähdyksiä ei myöskään sovi unohtaa. Aina on jotain yksittäistä, kuten neuvola tai vanhempainilta. Vapaaehtoisia menoja olisi enemmänkin, kosmetologi, hieroja, kaverikahvittelut, lavatanssit jne. Joskus olisi ihanaa olla kotona.

Järjestely ei selvästikään tule toimimaan, joten suoritetaan karsinta. JUMPPA PERUTAAN, koska sen piti alun perinkin olla pienten ainoa harrastus, mutta tanhun tultua mukaan se vaan jäi roikkumaan.  Kerhoon kuskaus puolittuu kun sovitaan naapurin kanssa kimppakyyti. Perhekahviloista ei sen enempää: PERUTAAN.  Hierojat ja kosmetologit PERUTAAN  jo ennen ajanvarausta, ei tosin ajanpuutteen takia, vaan "kyllä tämä tästä varmaan menee muutenkin ohi" -ajattelun takia. Haaveet savimuotoilusta ja parista muusta mielenkiintoisesta harrastuksesta sekä itselle että lapsille: PERUTAAN. Jos saan töitä niin siellä on varmaan pakko käydä, ei voi perua. Samoin vanhempainillat ja neuvolat. Jos minä saan töitä, lapset on päivät hoidossa ja kerhot on päivällä, joten lapset saavat kaveria ja aktiviteettia päivään enemmän kuin tarpeeksi: KERHOT PERUTAAN.

Peruminen on kurjaa, mutta se on vaan valittava...Mutta kyllähän meille paljon jääkin! Lapset on innoissaan Tanhusta, ja päiväkerhoista. Jos pääsen töihin, niin kerho vaan vaihtuu päiväkodiksi. Minä saan nauttia Lindy Hopista useimpina viikkoina ja näiden kurjien perumisten ansiosta meillä on aikaa perheenä pelailla lasten kanssa, käydä vaikka uimahallissa tai syödä pitkän kaavan kautta asioista rupatellen. Minun ei tarvitsekaan perua kaverikahvittelua ja tansseja. Lapset ehtivät nähdä kavereitaan. Tai sitten minä saan tehdä ihan rauhassa seuraavan päivän ruuan tai delegoida sen miehelle ja kirjoittaa blogia. Lapset saa tylsistyä kotona, sekin on joskus hyvä. Näinä päivinä kukaan ei tule sanomaan "äkkiä nyt ne kengät jalkaan, me myöhästytään, pitäisi olla jo menossa". (Nämä sanat olen joutunut itsekin sanomaan liian usein ja inhoan sitä!)

Tämä vuosi näyttää olevan muutoksia täynnä, esikoisen koulun aloitus, vähän kämpän remppaa, työkuviot, lapset kasvaa ja kissakin leikattiin. Ei ihme, että näitä vuosia aletaan kutsua ruuhkavuosiksi. Ruuhka ei kuitenkaan kestä ikuisesti ja jahka jono taas vetää, niin minä keitän hyvät teet ja tällään itseni sohvan nurkkaan kansalaisopiston kurssivalikoiman kanssa. valitsen sieltä harrastajateatterin kurssin! ja helmen teko kurssin...ja kitaran teko kurssin ja pajupunontaa, kirjansidontaa, joogaa, tanssia, italiaa...

Ihanaa, aktiivista, syksyä kaikille! Muistakaa myös miten ihanaa on viettää ihana rento ilta omaehtoisesti ilman aikatauluja :)

Sykettä parisuhteeseen!

Elämä jatkaa järjestymistään. En tiedä johtuuko tämä nyt hyvin käyntiin lähteneestä Kon Mari -siivoustekniikasta, joka tosiaan levisi kodin jälkeen myös elämän muihin osa-alueisiin. On kodin jälkeen käyty läpi kalenteri ja karsittu ylimääräiset menot. Keskeneräiset käsityöt ja kirjat ovat jonossa odottamassa vuoroaan ja pankkitilit ja raha-asiatkin järjesteltiin miehen kanssa. Nyt on kuitenkin vuorossa parisuhde, Jaiks!

Minullahan on parisuhde, jo 12 vuotta kestänyt ylä- ja alamäkineen. Minulla on hyvä kiltti mies. Meillä menee ihan hyvin, kun ei kerran ole sen kummemmin ongelmiakaan. Komeakin tuo tuppaa olemaan eikä me ei ikinä riidellä. Meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Joskus tuli silti olo, että tätäkö se sitten on? Kyllä tämän pituinenkin suhde kaipaisi vähän lisäpotkua. Ja niinhän se on, että kun jotain toivoo, se yleensä toteutuu :)

Ihan sattumoisin samaan aikaan kun olin näitä miettinyt, sattui eteeni tällainen kirja:
                                              Tony Dunderfelt: Parisuhteen kemia

Ja täytyy myöntää, että hän puhuu kirjassaan suoraan ja selkeästi. Sukupuoliroolit ovat menneet sekaisin, lähentyneet neutraalia. Nainen voi olla uraohjus ja mies hoitaa lapset kotona. Ihmisen biologia ei ole kuitenkaan muuttunut ja nainen tahtoo vierelleen Miehen isolla M:llä ja oikeastaan nauttii siitä, että hänelläkin on rajat. Emme halua kuitenkaan mitään aivotonta machogorillaa, vaan tietenkin keskustelevan yksilön joka tukkii itsevarmalla suudelmalla suustamme turhan mäkätyksen ja luo turvallisen sylin, jossa nainen saa olla oma voimakas itsensä. Tasa-arvoakaan ei sovi unohtaa. Alistaminen ja arvostaminen on täysin eri asioita. Tällaisia miehiä on olemassa, mutta he ovat harvassa.

Kirjassa puhutaan nykymiehistä, jotka kärsivät passiivisen miehen syndroomasta. Naisena tulee heti mieleen MIKSI? Miksi mies luopuu perheen päänä olemisen roolista, eikä edes hangoittele vastaan?

"Moderni mies antaa naisen tehdä ja päättää, sillä:

* Nainen on monissa asioissa ihan oikeasti niin hyvä

                               * Hän on reippaasti ottanut asioista vastuuta ja näyttää nauttivan siitä

                                     * Hän viestittää sanattomasti tai sanallisesti ettei asia ei miehen tekemänä hoidu riittävän    hyvin"

Siinäpä se... Moderni nainen kärsii paniikinomaisen itsenäisyyden saavuttamisen syndroomasta. Meistä tulee niin pelottavia että miehet menettävät oman identiteettinsä...ei kovin imartelevaa.

"Miehen "hyvän" toiminnon motiivi voi olla:

         * Pelko keskustelun häviämisestä nokkelalle tyttöystävälle

                * Pelko, että joutuu itse tekemään esiin nostetun puheenaiheen

*Pelko, ettei keskustelu johda mihinkään ratkaisuun

* Pelko, että nainen jättää

Tässäpä meille pohdittavaa suhteen niin sanotusta tasa-arvoisuudesta...

Tony käsittelee kirjassaan myös erilaisia rakkauden lajeja ja intohimon kemiaa. Mitäpä muuta kuin mielenkiintoista! Ja kukapa ei tahtoisi pitkänkin suhteen pysyvän intohimoisena? Esimerkkien kautta hän avaa nykymaailman menoa. Avioerotilastot kasvavat, vaikka pariskunnilla on aikaa yhdessä enemmän kuin koskaan ennen. Maailma on muuttunut, me olemme muuttuneet, arvomaailmamme on muuttunut. Ennen parisuhteelta haettiin nimenomaan yhteistä toimeentuloa, turvallista arkea ja rakkaus oli bonus. Nyt pärjää nainenkin yksin ja parisuhteelta toivotaan sielunkumppanuutta lähentelevää yhteyttä ja kestävää intohimoa. Rakkauden uskotaan olevan kaiken kestävää huumaa. Hyvä uutinen on se, että tiedostamalla toimintamallit, niistä voi oppia pois ja parantaa suhteen kemiaa.

                                            "Ennen avioliiton piti olla todella huono, jotta sai avioeron. 

                            Nykyään avioliiton on oltava poikkeuksellisen hyvä, jotta avioeroa ei haeta"

Kirjaa lukiessa peilaa asioita väkisin omaankin suhteeseen ja vaikka meillä ilmiö oli vielä suhteellisen lievä, se oli silti tunnistettavissa. Päätimme alkaa kehittää itseämme ja parisuhdettamme ennenkuin suoranaisia ongelmia ilmenee. Vähän niinkuin auton vuosihuolto.
Kirjan myötä päätimme ensimmäisenä, että parisuhteen on saatava enemmän aikaa, oma tila. Niin ihana ja rakas kuin koko perhe onkin, isä ja äiti tarvitsevat joskus ihan oman kahdenkeskisen hetken ilman vanhemman roolia. Meillä ei ole tähän asti ollut viimeiseen 7 vuoteen oikeaa omaa makuuhuonetta, joten nyt on sen aika ja se toteutettiin heti!

                          Siirsin työtilani muualle ja tein tilalle oman ihanan makuuhuoneen. 

Kukaan ei voi uskoa miten ihana se on! Tällä hetkellä suuria nautintojani on se, että minä saan illalla lasten nukkuessa jutella mieheni kanssa ilman että pitää kuiskata. Minä saan lukea kirjaa sängyssä ennen nukkumaanmenoa! Lauantai aamuna kun lasten kaverit pölähtää ennen kymmentä, minä voin rauhassa jatkaa pitkäksi venynyttä aamuteetä sängyssä lehteä lukien ja onhan se kiva kun saa ihan rauhassa sulkeutua rakastavaan syleilyyn täysikuun romanttisessa loisteessa.

Vaatihan tämä toki enemmän kuin kirjan lukemisen ja makkarin muuton. Teksti oli pitkälti kärjistettyä, mutta siksi ajatuksesta olikin helppo saada kiinni. Kirjaa lukiessa koin oikeasti ymmärtäväni mitä mieheni päässä ehkä liikkuu ja toisaalta naisen ajatuskuvaukset olivat yllättävän osuvia, joten miehellänikin on mahis nähdä omia ajatusmallejani, toki omaan elämäntilanteeseen soveltaen.

Parasta tässä oli se, että myös mieheni innostui lukemaan kirjan ja keskustelu siitä syntyi kuin itsestään, uudessa makuuhuoneessa kun lapset nukkui, tietenkin. Ja hän oli siitä yhtä innoissaan kun minäkin. Hänellä kirja on vielä kesken ja itsekin vasta hetki sitten sain sen loppuun asti, mutta muutos on jo nähtävissä. Nyt täällä asuu Mies ja Nainen, omissa rooleissaan, tasa-arvoisina ja uudelleen rakastuneina.

Suosittelen kenelle vaan, joka on parisuhteessa :D

Paheeni minullakin

Aina yhtä luotettavan Facebook testin mukaan olen 99% enkeli ja 1% piru, mutta paheeni minullakin.

Ajattelin tässä koneelle istahtaessa, että pakko saada kyllä teekupponen kaveriksi. Tunnustaudunkin teesiepoksi, ja huonona veden juojana saatan juoda päivässä enemmän teetä kuin vettä...Kaapista löytyy useita irtoteitä, koska irtoteen maailmaan astuessa ei ole enää paluuta pussien joukkoon. Ystävät ja sukulaiset tietävät, että minun kanssani harvoin tapaa juomatta teetä ja olenkin todennut teen auttavan niin shokin oireisiin, sydänsuruihin kuin tylsyyteenkin. Se on myös hyvä kaveri vaikkapa tansseihin meikatessa, siivouksen lomassa ja illan pimetessä puhumattakaan aamun tunneista.

Tästä tulikin mieleeni, että kahvin juontia kutsutaan usein paheeksi, mikä jottei sitten teetäkin. Olkoonkin, että teelaleja vaihdellen minulta saattaa löytyä myös kofeiinitonta teetä, joten kofeiini ei ole paheeni. Paheekseni voisin laskea myös sen, että miltei joka teekupillisen pohjalle jää ehkä sentin verran teetä...voihan se olla tapa, mutta luulen, että se juontaa juurensa siitä tuskallisesta olosta kun huomaa teen loppuvan. Onko mitään surullisempaa kuin tyhjä teekuppi...?

Mietinkin kuinka määritellä pahe...onko se jotain joka on vaaraksi minulle, mutta jatkan sitä silti? Eihän tee sinänsä ole vaarallista, vaikka se saattaa näissä määrin aiheuttaakin jonkin asteista nestehukkaa. Vai onko se jotain mistä nautin aivan liikaa suhteessa sen todelliseen olemukseen...silloin se on ehdottomasti paheeni! Vai onko se sitä, jos olen riippuvainen jostain? 

Silloin tee on varmasti ainoa paheeni josta en ole edes pyrkinyt eroon.

Paheet yllyttävät hupailuun joten: 

Oodi teelle:

Kun suljen silmäni, tunnen lämpösi kädessäni.

Tuoksusi huumaa ajatukseni.

Muistan vielä edellisen kohtaamisemme, kun kosketit huuliani. 

Tiedän, että yö erottaa meidät ja vasta kun aamu sarastaa, olet jälleen omani.

Elämänjanoni sammuttaja.

Keisarin morsian.

-Pilvikiekura-

Mutta nyt kun teekupponen on tyhjentynyt...kirjoittaminenkin... ...hidastuu... ... ...

Kotiäitiyden sietämätön keveys

Kotiäitiys...
Idylli mielikuva harvinaisen monen mielestä tuntuu olevan, että kotiäitien arki on vain huoletonta ruoanlaittoa, puistossa istumista muiden äitien kanssa ja lasten ilosta nauttimista. Joskus joutuu sentään vaihtaa vaipan. "Tuokin kotiäiti saa vielä tähän aikaan juoda aamukahvia kun minä olen jo reippaana menossa töihin, oikeisiin töihin!" Tämä on uskomatonta, mutta moni oikeasti ajattelee näin...Ikkunan läpi he eivät kuitenkaan kuule hienoista, ehkäpä korvia hivelevistä riemunkiljahduksista koostuvaa taustahälyä, eikä kotiäidin hymy lapsia katsellessa paljasta, että hän on nukkunut vain 3 tuntia ja kahvikin on oikeasti jo kylmää. Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. Hymy on silti aito ja mielikuvan ilot todellisia.

Olen ollut yhtä mittaa kotona nyt reilu 6 vuotta ja ilman 3n kuukauden mittaista työpätkää on tullut kotiäitiyttä mittariin jo reilut 7 vuotta. Minäpä kerron oman kuvani kotiäitiydestä ja lasten kasvattamisesta.

Kun saa lapsen, kuulee ensimmäisen parkaisun, näkee ensimmäistä kertaa pienet sormet, on ihan selvää, että minusta on tullut äiti! Tekisin mitä vain tämän pienen ihmisen puolesta. Ensimmäiset päivät menevätkin mukavasti hormooni huuruissa, eikä oikeastaan väsytä yhtään. Vauvasta ei vaan saa tarpeeksi. Vaipat ovat niin söpön pieniä ja vaatteet hassunkurisen suuria pienen vauvan päällä. Ja se ensimmäinen hymy tekee lähtemättömän vaikutuksen! Jopa vauvan pulautus rinnuksille alkaa naurattaa. Vauva kasvaa, tahto kasvaa, vaipatkaan ei ole enää niin söpön pieniä, mutta se kiitollisuus!

Voiko olla mistään niin kiitollista oloa kuin minulla lapsen nukahtaessa puolen tunnin huuto konsertin jälkeen keskellä yötä? Minä onnistuin! Välillä miehen tuella, välillä rukoillen,välillä itsekin itkua tihrustaen, lasta kannellen tai jopa kirjaa lukien  paha uni on karkoitettu! Taas... Äidin syli lämmitti ja siinä se nyt nukkuu tuhisten, edes hetken. Aamulla heräämme yhdessä, ehkä väsyneinä, ehkä liian aikaisin, mutta yhdessä yöstä selvinneinä reippaana kohti uusia tuulia.

Olen ollut selvittämässä miljoona riitaa, Olen ollut siinä auttamassa. Minä olen saanut neuvoa omalleni ja vielä muidenkin lapsille kuinka asiat sovitaan, kuinka toisen kädestä ei sovi ottaa ja miksi. Minä olen nähnyt sen huiman kehityksen, kuinka lapseni oppii pyytämään anteeksi tai luovuttamaan toisen poneista kaverille. Kaikki se täytyy opettaa, joko ihan kertomalla tai omalla esimerkillä. Kaikki ne sadat toistot, niiden jälkeen on varmasti ylpeä hyvästä lopputuloksesta, omasta lapsesta. Itseäkin täytyy osata kiittää.

Joskus taas kaksi jääräpäätä ottaa yhteen. Pakkohan se on, lapselle ei voi kaikkea maailmassa antaa ja pettymykset sopivissa määrin tekevät ihan hyvää. Ne opettavat, ettei maailma kaadu, vaikka asiat ei aina menisi juuri niinkuin hän haluaisi. Silloin keksitään jotain muuta ja otetaan käyttöön suunnitelma B. Lapsi oppii luottamaan elämään ja perusturvallisuus ei järky ihan pienistä pettymyksistä. Kun 45 minuutin pituisen tahto-taistelun jälkeen lapsi onkin ihan tyytyväinen keksiessään itseasiassa paljon kivempaakin tekemistä kuin tuhkaluukulle menon, katson häntä ihaillen. Luultavasti ärsyyntyneenä, mutta ihaillen. Hyvä se on olla oma tahto, ettei ihan kuka vaan puhu ympäri ties mihin!

Ja ne pyykit...Kotiäidin esterata. Se lopullinen haaste. Suurin osa vaatteistahan on päällä vain hetken, koska sen jälkeen on tehty jotain, missä on tapahtunut taas jotain, jonka seurauksena on vaihdettava vaatteet. Lapseni osaa siis leikkiä, hän näkee kuralääryssä tilaisuuden tehdä taikinaa istuen keskelle lällyä ja  ottaa ilon irti hetkestä. Hän osaa nauttia jätskistä poskiaan myöten ja pyyhkiä suunsa, vaikka sitten hihaan. Hän liikkuu, välillä kaatuen, mutta myös ylös nousten. Sitkeästi hän harjoittelee vessaan ehtimistä. Pienten lasten kanssa: Mitä suurempi kasa pyykkiä, sitä enemmän on tapahtunut asioita ja suurimmassa osassa niistä, minä olen saanut olla mukana. Kokemukset luovat arjen, elämän.

Meillä on ollut valvottuja öitä ihan liikaa ja parin vuoden takaisissa kuvissa näytän zombilta. Kaikki se, yhtälailla kuin myös ne ilon hetket, yhdessä rallattelut, sylittelyt, halaukset, naurun rämäkät ja pelihetket ovat luoneet meistä perheen, vaimon ja miehen, äidin ja tyttären x3, siskokset. En koskaan vaihtaisi kotiäitivuosiani pois! En, vaikka joskus kaipasin juttuseuraa, omaa aikaa tai rauhassa sairastamista. (Tässä kohdassa täytyy kyllä kunniamainita mieheni ja sukuni, jotka ovat olleet mahdollistamassa näitä ja monia muita asioita, Kiitos!)

 Nyt kun seuraavan kerran istun aamuteellä, annan muiden rauhassa ajatella "tuokin tuossa...". Heillä on siihen aihetta. Minäpä tässä, joskus väsyneenä, nykyään jo kuuman teen kanssa, yhden roikkuessa jalassa, toisen puhaltaessa nokkahuiluun nautin perheestäni, kiireettömyydestä, arjesta ja kaikesta mikä on näiden takana: rakkaudesta omia lapsiani kohtaan.

                                                           Minä ja esikoistyttö v 2009

Karkkipäivä

Meillä on lapset viime kuukausina alkaneet kysellä karkkipäivän perään, "kun muillakin on". Tai oikeastaan tuo vanhin neiti 7v,  pienemmät on ollut ihan tyytyväisiä meidän satunnaisiin herkkupäiviin, jolloin herkku voi olla niin pulla, jätski kuin karkkikin. Ehdotin sitten josko pitäisimme karkkipäivän aina kuun ensimmäisenä viikonloppuna, tehdään itse karkit. Lapset innostui hurjasti ja tänään oli ensimmäinen toteutus!

Itse jännitin vähän tätä leipomis osuutta pienten apukäsien kanssa. Niin monta liikkuvaa osaa. Tiedättehän mielikuvan, jossa lapset nujakoivat vuorostaan lisätä sokeria samalla kun yksi yskii suuhunsa tökkäämiä vehnäjauhoja pölypilvenä ulos. Lopuksi ihmetellään missä vaiheessa lattialle on särkynyt kananmuna ja miten ihmeessä taikinaa on päätynyt ikkunan ylälaitaan. Oli tosiaan aika kun minusta on tuntunut luksukselta vatkata kerma rauhassa (kodinhoitohuoneessa) kun lapset nukkuivat.

No, härkää sarvista ja kohti haasteita. Suunnistin nettiin etsimään lasten kanssa inspiraatiota ja suklaapossun blogista löytyi tällainen ohje. Itse lähinnä ainesmääriä soveltaen toteutin oman versioni.

Riisimurosuklaa:

200g fazerin sinistä
200g taloussuklaata
5-6dl riisimuroja
ripaus suolaa
1rkl vaniljasokeria
tl kookosöljyä

Lapsilla oli hauskaa, yksi sekoitteli sulaa suklaata, muut lisäilivät muroja. Kaikki osasivat odottaa vuoroaan ja kun suklaamuotteja oli kolme, niin jokainen sai rauhassa täytellä omaansa. Lopuksi jokainen nuolaisi oman lusikkansa ja lähti pesun kautta leikkimään. Itsekin yllätyin miten hauskaa tekeminen oli lasten(kin) kanssa...alkavat olla jo sen ikäisiä ja innolla odotan jo seuraavaa kuukautta!

Lopputulos oli siis onnistunut! Riisimurosuklaasta tuli tosi hyvää, rouskuvaa! Murojen ansiosta niissä on edes hitusen vähemmän suklaata, joten olisiko ne yhtään terveellisempiä...? Ja lasten kanssa yhdessä tekeminen oli tosiaan perheen yhteistä hauskaa. Ja mikäpä maistuisi sen paremmalle kuin omatekoinen... :)

Saara-Aasikin maistoi sulaa suklaata ja pääsi sen ansiosta korvistaan roikkumaan...

                                                       

Suvaitsevaisuus

Olen häkeltynyt ihmisistä ennenkin, mutta nyt sain kyllä aikamoisen täräyksen vasten kasvoja. Olen sitä tässä mietiskellyt muutamia päiviä, mutta ei vaan mene ohi eikä jakeluun, joten kirjoitanpa sen pois päästäni.

Meinasin osallistua eräänlaiseen nettiyhteisöön, keskustelupalstalle, jossa kirjoittavat ovat kiinnostuneita lääketieteestä. Sinne kaikki sitten esittelivät itsensä, omat taustansa ja vähän jotain yleistä kiinnostuksesta lääketieteeseen jne. Minäkin kirjoitin, esittelin itseni, kerroin kotiäitiydestä, kerroin aina olleeni kiinnostunut ihmisbiologiasta, kerroin olevani kätilö ja opiskelevani vyöhyketerapiaa. HETKINEN! Vyöhyketerapiaa?! Siinä se ratkaiseva sana, joka käynnisti jonkinasteisen myräkän ja teki minusta Hörhön, Heikon lenkin yhteiskunnassa ja jopa Vaarallisen yksilön, jolla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta ihmisenä, jonka voisi ottaa tosissaan.

Sain erinäisiä tutkimuksia siitä, kuinka vyöhyketerapia ei vain toimi, luennon siitä kuinka yritit ovat vaarallisia. Täytyy myöntää, että minä häkellyin ihmisten käytöksestä ihan todenteolla. He esittelivät tutkimustuloksiaan, mutta kun kerroin nähneeni itse hoitajana ja itse hoidettuna hyviä tuloksia, se ei merkinnyt mitään. Kaikki on joko vain sattumaa, placeboa tai kuvitelmaa. Paitsi vauvojen kohdalla, joilla kosketushan on tunnettu parantavan jo useita tuhansia vuosia. Kosketus toimii tunnetusti myös vanhuksilla. En sitten tiedä mihin tuo koskettamisen merkitys häviää siinä välissä...

Itse totesin jossain kohdassa, että turhaan edes koitan kertoa, kun he eivät halua edes kuulla. Kuin puhuisi puulle ja edes minä en ole niin hippi ;) Ainakaan vielä. He jatkoivat keskenään keskustelua, takertuivat homepatiassa siihen, ettei alkuperäistä ainesosaa ole suuren lantrauksen takia eikä voi toimia, mutta he ohittivat koko homeopatian idean, että alkuperäisestä aineesta isketään energia veteen, joten jos ei usko energian kulkuun, sitä ei voi tietenkään ymmärtää. Itselläni on melko vähäiset kokemukset homeopatiasta, joten en voi sitä omakohtaisesti kommentoida, mutta homeopatiaa käytetään paljon eläimillä hyvillä tuloksilla, joten placebovaikutus joudutaan jättämään pois. En sitten tiedä miksi esimerkiksi Iso-Britannia tai Saksa käyttävät miljoonia vuodessa homeopaattisiin lääkkeisiin, vaikka nämä pari keskustelupalstan tyyppiä ovat ihan varmoja ettei se toimi.

Olin suoraansanottuna pettynyt keskusteluun, jossa oli lynkkaustyyppinen tunnelma. Ei minua haittaa jos kaikki eivät usko vyöhyketerapian, homeopatian tai luontaistuotteiden auttavan, enkä edes tyrkytä sitä heille, minä vain kerroin itsestäni. Se minua haittaa, että minun tekemäni havainnot lintataan, koska otantani on vielä liian pieni eikä minulla ole professorin titteliä. En väittänyt keksineeni miksi vyöhyketerapia toimii, en tiedä itsekään johtuuko se kosketuksesta, energiaradoista, hermoradoista, hyvästä hoitaja-asiakas suhteesta jolla on aikaa kuunnella vai onko kaikki kuvitelmaa. Se ei kuitenkaan pyyhi pois sitä, että useat vyöhyketerapia asikkaat ovat saaneet apua hyvin moninaisiin ongelmiin eri puolilla maailmaa. Placebovaikutus kumoutuu jälleen, koska se toimii myös vauvoilla. En väitä etteikö myös tavallinen summittattainen hieronta auttaisi, siinähän hierotaan samoja paikkoja...ja aina on niitä jotka eivät koe apua saavansa, mutta niitä on joka hoitokunnassa.

Minua harmittaa vastakkainasettelu, joka tulee heti kun sanotaan vaihtoehtoinen hoito. Vaihtoehtohan tarkoittaa jompaa kumpaa. Toiset puhuu uskomushoidoista. Asiansa osaava vyöhyketerapeutti tietää milloin ei hoida, hän ei puutu lääkärin määräämiin lääkkeisiin eikä diagnosoi sairauksia. Hän jopa kehottaa menemään lääkäriin tilanteen niin vaatiessa. Esimerkiksi vyöhyketerapia on oivallinen hoitomuoto ennaltaehkäisevänä hoitomuotona tai perinteisen lääketieteellisen hoidon tukena. Minua harmittaa ihmiset, jotka uskovat vyöhyketerapian toimivan vain kun oireet ovat olleet "liian rajuja" tai kuonien liikkeellelähtö aiheuttaa päänsäryn. Kun tulos koetaan epämiellyttäväksi, Kun todelliseen vaivaan saa apua, se johtuu sitten jostain muusta. Jos vyöhyketerapia ei kerran toimi, se ei myöskään aiheuta mitään jälkituntemuksia vaan kaikki on sattumaa, joten te jotka pidätte uskomushoitoja vaarallisina, voitte olla huoleti, ei se mitään aiheuta kuitenkaan. Hoitojen väärinkäyttäjiä, niitä jotka sen takia skippaavat lääkärin on varmasti pienempi joukko kuin lääkkeiden väärinkäyttäjiä.

Myönnän, että yrteillä voi saada harmia aikaan, maksavaurioita, keskenmenoja jne.. Samaiset tulokset saa aikaan myös lääkkeillä. Molempia täytyy osata käyttää oikein ja oikeissa määrissä. Yrttejäkin on tutkittu paljon, ja luonto tarjoaa moneen vaivaan apua. Käsittääkseni Yrtit tosin yleensä ovat pitkän kaavan apu, mutta ne vaikuttavat muuhunkin kuin oireeseen, ihan niinkuin osa lääkkeistäkin, Yrtit ovat tällä hetkellä itsellä opiskelun alla, joten näistä varmaan lisää myöhemmin.

Koko tämän kirjoituksen ydin on SUVAITSEVAISUUS. Niin kauan kuin toisen kokemukset eivät ole  oikeasti vaaraksi muille tai itselle, niin yritettäisiin kunnioittaa sitä toisenkin näkemystä. Ymmärrän, että lääkärit ovat huolissaan jos ihmiset käyttävät pelkkää vyöhyketerapiaa syöpähoitona, minäkin olisin siitä huolissani. Itse kuitenkin uskon, että yhdistämällä tietomme ja välineemme saamme parhaita tuloksia aikaan. Kummallakin hoitosuuntauksella on paikkansa. Jotkut sairaudet vaativat jykevämmät lääkkeet, silloinkin on kuitenkin hyvä tukea kehon omia toimintoja. Toisiin ongelmiin lääketieteellä taas ei ole vastausta. En halua asetella vaihtoehtoisia hoitoja kuilun toiselle puolelle, vaan rakentaa sillan lääketieteen ja muiden hoitojen välille. En enää puhu vaihtoehtoisista hoidoista, vaan täydentävistä. Onko väärin jos niin kliseisen esimerkin terminaalivaiheen syöpäsairas vanhus saa sielunrauhaa vaikka nyt siitä surullisen parjatusta yksisarvishoidosta syöpähoidon ohella? Valmistautuu lähtöön ja voittaa pelkonsa? Jos hän käyttää vähät rahansa siihen ja löytää rauhan, onko sillä mitään väliä onko sen tehnyt ihmisen mieli itse vai yksisarvinen? Vai pitäisikö nuo rahat säästää perintölippaan syövereihin, koska perilliset eivät usko yksisarvisiin? Itse kallistun kannattamaan yksisarvisia!

Kaikella on aikansa

Luin tässä yhden kirjan: Rakkaus on elämä itse. Ja vaikka olen lukenut paljon tämän tyyppisiä kirjoja, tämä oli yksi vaikuttavimmista helppolukuisuutensa takia. Paljon asioita, jotka on niin itsestäänselviä ettei niitä ole tajunnut ajatella.

Yksi tällainen asia on mustasukkaisuus. Olen itse ollut "sopivasti" mustis. Niin ajattelin. Vain sen verran, ettei se ole häirinnyt kummankaan menoja, mutta osoittaa toiselle, että välittää. Mieheni ei ole ikinä ollut mustasukkainen. Joskus jopa vähän toivoin että olisi. Mietin kuinka hän voi välittää minusta niin paljon kuin sanoo, jos ei ole yhtään mustis, ei pelkää menettävänsä. En ymmärtänyt, että niinhän sen pitäisikin olla. Eihän aviopuolisoa omista, saatika seurustelukumppania. Et voi menettää mitään mitä et omista. Eikä suhde voi pysyä yllä pelolla. Sitten aloin miettiä miksi minä sitten olin mustis, vaikka vähänkin, en kuitenkaan ole kuvitellut omistavani... Minä yhdistinkin mustasukkaisuuden ennemminkin välittämiseen kuin omistamiseen, mutta NYT näen ettei se mene niin. Mustasukkaisuus on aina paha tunne. Se herättää pahaa mieltä ehkä kummassakin eikä edistä yhdessä tekemistä mitenkään. Usein siitä myös riidellään, ei meillä, mutta olen kuullut. Se kyseenalaistaa toisen luottamuksen. Ja siitähän se kaikki lähteekin. Ihminen joka ei luota itseensä, ei luota muihin ja on mustasukkainen. Olen ajatellut olevani ihan suht sujut itseluottamukseni kanssa, mutta en näköjään ihan. Nyt tosin tunnen, että kun näen mustasukkaisuuden uusin silmin, tuskin sitä enää olen. Koin sen enemmän tavaksi. Meillä on suhteessa niin paljon liimaa, että mustasukkaisuuteni ei varmasti ainakaan yhdistä meitä. Vuosien myötä luotan myös itseeni enemmän. Tiedän mitä teen enkä ihan joka tunteeseen heittäydy mukaan.

Siinä onkin seuraava ajatus. Tunteet ovat häilyviä, ne tulee ja menee. Ne muuttuvat lähellä olevien ihmisten mukana. Tunteiden mukana menevä ihminen on kuin sätkynukke. Hän ei hallitse itseään. Voin heti myöntää olleeni pitkään sellainen. En tiedä onko se ikä vai järki mikä on lisääntynyt, mutta suunta on ainakin oikea. Silloin parikymppisenä oli oikeastaan aika kamalaa kun tunnekuohut oli ihan järkyttäviä. Kaikkia halusi miellyttää ja kuten tiedämme se on mahdotonta, varsinkin jos itsekin pitäisi olla tyytyväinen. Ihmisille on annettu järki ihan syystä, jotta sitä käytettäisiin. Nykyään monesti korostetaan että tee niin kuin sinusta hyvältä tuntuu. Tässä on ihan hyvä alku, MUTTA myös pieni vaara. Ihminen tekee päivässä lukuisia päätöksiä ja ne täytyy tehdä rakkaudella. Ei tunteella, Rakkaudella. Järki on se, millä erotat tunteen ja rakkauden toisistaan. Himo ja halu esimerkiksi ovat ihan liki toisiaan, mutta toinen on rakkaudesta, toinen ei. Tähän vähän hassu esimerkki, MUTTA kuinka moni muu on vetäissyt kerralla suklaalevyn vaikka ei olisi halunnut? Näitä esimerkkejähän nyt löytyy niin ruoan, liikkumisen kuin ihmissuhteidenkin seasta. Kyllä meitä koetellaan. Siksi pitäisi järjen tarpeeksi vahvasti sanoa, että älä syö sitä koko levyä, tulee paha olo ja huono mieli...Eli itseä täytyy kuunnella niin paljon tarkemmin.

Kirjassa puhuttiin myös syyllisyydestä. Tärkeä aihe, joka kulkee aivan liian monen mukana hiivuttaen luontaista elämäniloa. Minä uskon, että tänne synnytään oppimaan asioita. Kuinkas muuten ihmiset oppisivat kuin kantapään kautta. Joku fiksu saattaa kuunnella äitiä joka varoittelee, mutta ei varmasti kukaan selviä elämästä ilman syyllistä oloa. Syyllisyys voi kulkea mukana ihan vain, kun tuli sanottua tyhmästi, tuli laiskoteltua illasta ja keittiö räjähti tai on tosiaan vetäissyt sen suklaalevyn kerralla, vaikka juuri päätti, että tämä kestää ainakin kaksi päivää. Nämä on näitä pieniä syyllistymisiä, sitten tietenkin isommat asiat, selkeästi toisille pahaa tahtovat, rikokset jne. Kaikilla on joskus syyllinen olo. Kuinka siitä pääsee eroon? Ei auta muu kuin antaa itselleen anteeksi ja päättä seuraavalla kerralla tehdä toisin. Ei kukaan muu voi sinulle antaa anteeksi kuin sinä itse, koska kukaan muu ei sinua syytä kuin sinä itse. Toki voit saada sakot tai kaveri antaa anteeksi pahat sanat, mutta se todellinen syyllisyys joka turmelee iloa on lähtöisin sinusta itsestäsi. Ei kukaan syyllistä sinua suklaan syömisestä, paitsi sinä. Itse täytyy olla armelias ja ymmärtää, että mennyt on mennyttä, sitä ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuuden voi. Kaikki me tehdään virheitä, halusi tai ei ja niistä otetaan opiksi. Ne voivat jopa olla siunauksia, koska ilman niitä ei aina tulisi käsitelleeksi omia ajatuksiaan eikä kasvaisi eteenpäin. Ja sehän kuitenkin on tarkoitus, luulen niin. Olen siis tehnyt virheitä ja olen kantanut niistä syyllisyyttä, mutta nyt se loppu! Elämä kulkee koko ajan eteenpäin, mikään ei ole ikuista, joten niin hyvät kuin pahatkin asiat, no kaikella on aikansa. Jatkossa pyydän anteeksi, kadun tietenkin, yritän ottaa opiksi ja siinä välissä nautin elämästä!

Nauttikaa tekin!

Rakkaus ja romantiikka

Voin heti tähän alkuun tunnustaa , että olen parantumaton romantikko. Lukioon mennessä en ollut löytänyt itseäni miellyttävää tarinallista kirjaa, kunnes yhdellä äidinkielen kurssilla täytyi lukea Jane Austenin "Ylpeys ja ennekkoluulo". Sain ahaa -elämyksen 1800-luvun romantiikan piinaavasta säädyllisyydestä, kun ei voida sanoa ääneen mitä ajattelee, saatika suudella ennen häitä. ja Niiden merkitsevien katseiden määrä! Luinkin nopeasti useampiakin Jane Austenin kirjoja ja kyllä, romantikko mikä romantikko.

Uskon jossain määrin kohtaloon, ja mieheni on yksi kohtaloni. Voin miltei todistaa, että olimme varmasti suunnitelleet tapaavamme toisemme! Voin kuvitella kuinka ennen syntymäämme mieheni on sanonut minulle: "Veljesi tutustuttaa meidät ja päädymme varmasti yhteen, MUTTA jos jostain syystä tämä ei tepsikään niin laitetaan vielä äitisikin puhumaan minun puolestani ja jotta emme varmasti mene huti niin törmätäänkö vielä ihan keskenäänkin?" Ja näin tehtiin.

Mieheni on veljeni kaveri ja veli laittoi meidät juttelemaan puhelimessa jo nelisen vuotta ennen kuin olemme oikeasti tavanneet. Aina kun he olivat tavanneet, sain markkinointipuheen, koska hän olisi minulle juuri hyvä. Äitini oli töissä lähikaupassa, jossa tuleva vävy kävi ja kuulin myös häneltä vastaavat markkinoinnit. Hauskinta on, ettei äitini tiennyt pojan olevan sama veljeni kaveri...Ja minä en korvaani lotkauttanut. Lopulta lukioikäisenä olin töissä kotisiivoajana ja minut laitettiin tuuraamaan "vieraaseen" paikkaan. Astelin reippaasti imuri kainalossa ruma raitapaita päällä pimpottamaan tulevan mieheni kotioven ovikelloa. Tämä oli hyvin pikainen kohtaaminen, ensikohtaaminen, enkä tiennyt hänen olevan veljeni kaveri. (No romantiikka oli siitä ehkä aika kaukana, mutta keskitytään kokonaisuuteen.) Samalla viikolla tapasimme veljeni kautta juhannusjuhlissa, jossa selvisi, että menen heille myös ensi viikolla siivoamaan. Tällä kertaa Hän oli katselemassa elokuvia aamulla klo 8. Miten romanttista!

Tänään on tasan 12 vuotta siitä kun olin ensimmäisillä treffeillä mieheni kanssa. Tänään on myös tasan 8 vuotta siitä kun lupauduimme kestämään yhdessä elämän ylä- ja alamäet. Molempia on suhteessa riittänyt. Tämä on ollut aikamoista menoa, rakkaiden menetyksen, lasten syntymien, pelon, ilon ja onnen kyyneleiden välillä. Elämä on luotu uudestaan. Muutettu useammin kuin olisin luullut. Meillä on ollut paljon ihania ympärillä ja hienoja hetkiä yhdessä. Mokailtu ollaan kumpikin ja opittu kantapään kautta. Kun mietin kaikkea tätä kirjoa vain viimeisen 12 vuoden ajalta, mietin mitä tämä elämä tuokaan seuraavien 50 vuoden aikana!

Kaikesta tästä olen oppinut, että kaikessa romantiikan nälässänikään en voi väittää vain rakkauden riittävän. Että olisi olemassa vain ja ainoastaan tunne, joka meidät pitää yhdessä. Ei, kyllä tämä on vaatinut paljon myös tahtoa. Rakkaus on myös tahdon asia ja sitähän alttarillakin kysytään: Tahdotko ottaa hänet aviomieheksesi rakastaaksesi häntä...? Sanotaan myös, että rakkaus ja viha kulkevat käsi kädessä. Kun toinen on ärsyttävä, on ehdottomasta rakkaudesta vaihdettava tahdon puolelle ja sitten taas takaisin kun toinen on taas ihana oma itsensä. (En nyt ota kantaa ihmisten eroihin, niihin on varmasti syynsä, haluan vain tuoda esiin, että suhde vaatii myös työtä vaikka kaikki olisikin hyvin. Vähän niinkuin auto huoltoa ennenkuin se hajoaa käsiin.)

Back to business...eli "tahdotko?" Minä tahdon! En voi sanoa, etteikö mieheni olisi aina ollut oikein viehättävä ihmisyksilö, mutta tässä romanttinen minäni nostaa esiin miehen charmikkuuden kun silmistä alkaa paistaa lempeä itsevarmuus. Ikä tekee miehille ja varmaan naisillekin hyvää! Minusta on ihan mahtavaa (ja vähän pelottavaakin) huomata kuinka hyvin mieheni tuntee minua. Joskus riittää katse ja ihana kupponen lempiteetäni ilmestyy eteeni! Eikä edes teen, mutta kaiken kokemamme takia arvostan tätä suhdetta nyt varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Arvostan ja rakastan, rakastan niin valtavasti.

Tänään siis juhlittiin, käytiin syömässä kahdestaan. Sain kukkiakin... Meillä on siis vähintään yhtä kaunis rakkaustarina kuin Elizabeth Bennetillä ja Mr.Darcylla! Fiilistellen lopetan kirjoittelun omaan häävalssiini!

Haaveeni mun

Haaveet ovat niiiiiiiiiiin osa mun elämääni. Minulla on yleensä aina vaaleanpunaiset sydänaurinkolasit silmillä kun katselen tätä elämää. Ja se on hyvä!

Minusta on hirmu hauskaa seurata omaa ajatuksenkulkuani kun alan tehdä melkein mitä vain. Näen kaverin hienon piirroksen ja alan kaavailla, että tykkään niin paljon piirtämisestä, että pitääkin kaivaa ne taas esiin ja alkaa piirtää, sitten voin antaa niitä kavereille lahjaksi, alkaa tehdä tilauksesta vähän enemmän, sitten ne viedään käsistä ja alan tehdä painettaviksi asti julistetoimintaa ja lopulta pidän galleriassa näyttelyn ja jään Suomen historiaan yhtenä aikani suurimpia taiteilijoita! Buahahaaa!

Olen myös nähnyt itseni tangomarkkinafinaalissa, kilpatanssijana voittopokaalin kanssa ja tehnyt vaativia kirurgisia leikkauksia! Aion joskus vielä kiivetä oikealle vuorelle ja perustaa oman keramiikkapajan. Takapihalleni kasvaa japanilaistyyppinen puutarha aamukahvihetkiä varten, laavussani tullaan pitämään henkeviä iltamia, joissa parannetaan energialla maapalloa ja tulevaa kasvihuonettani en osaa edes kuvailla, mutta se on tulossa. Onpa minulla ollut joskus oma konditoriokin, jossa minä saan vain koristella kakkuja sekä kukkakauppa pienessä kylässä. Omistan myös hoitolan, jossa teen "täydentäviä"-hoitoja ja kurssitan uusia terapeutteja. Minusta tulee kesäteatterin vakionäyttelijä! Itken onnesta kaikkien tyttöjeni häissä yhtä valtoimesti ja minusta on tulossa sellainen pullan tuoksuinen mummukka.

Noh, kun riisun nämä lasit päästäni, tiedostan kyllä, etten uskalla edes laulaa karaokea julkisesti, en harrasta kilpatanssia ja kirurgiset leikkauksetkin rajoittuvat tällä hetkellä välilihaan... Mutta eihän näistä mikään ole suoranaisesti MAHDOTONTA! Ne on valintakysymyksiä. Haaveet muuttuu pitkin elämää ja osa ylläolevistakin on jo vanhentunut. Uusia tulee koko ajan lisää. Ja hyvä niin. Minusta haaveet kohottavat itsetuntoa, lisää hyvää mieltä joka edistää terveyttä ja toimivat motivaattorina kun alamme todella tavoitella niitä.

Osa haaveistani on jo toteutunutkin. Minulla on perhe, lapset, ei lapsuuden unelma, mutta unelma-ammatti kuitenkin, ystäviä, rakas suku, kissa, maailman ihanin hirsitalo jne. Olen niin kiitollinen, että voin tehdä paljon asioita, innostun monesta ja saan tehdä niitä rakkaiden ihmisten kanssa. Tällaiset asiat ovat elämäni kohokohtia joita muistelen mieheni kanssa kun istumme vanhoina japanilaisen puutarhamme kirsikkapuun alla (onkohan se edes japanista...). Muistamme kummankin omat ja yhteiset onnenhetket. Tiedämme, että lapsillamme on kaikki hyvin ja meillä onkin liuta lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Käsi kädessä annamme viimeisen suudelman ja nukahdamme yhdessä viimeiseen uneen. Taustalla soi pan huilu, hyttysiä ei ole lähimaillakaan ja meidät haudataan omaan pihaan, koska tästä on tullut siihen mennessä koko suvulle tärkeä sukukartano.

Mulla on elämäni paras elämä edessä *onnellinen huokaus*

Onko sinullakin haaveita?

Tanssia tanssin ilosta

Minulla on Rakas harrastus: Lavatanssit! Ensimmäiset tanssilajit opin jo ala-asteikäisenä ja 12-vuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa oikealle tanssilavalle. Oli juhannus ja esiintymässä ikimuistoiset Topi Sorsakoski ja Jope Ruonansuu. Tanssin veljeni kanssa tangoa niinkuin olimme nähneet Aristokateissa vanhaherra Georgesin ja Madamen tanssivan. Varsinainen tanssiurani alkoi 15-vuotiaana eikä loppua näy.

Vuosien saatossa minulta on kyselty miksi tykkään käydä lavoilla. Siellähän voi joutua liian lähelle vanhoja pappoja, kaiken maailman läähättäjiä ja sehän on muutenkin suoranainen lihatiski... Sitä tässä sitten miettiessä. Lavatansseissa on paljon hyvää!

1. Liikunnan ilo! Tanssi on koko kehon kattava kuntotreeni. Ja vieläpä tehokas sellainen. Kunto nousee, etkä edes huomaa sitä, koska keskityt pariin, musiikkiin, tunnelmaan ja itse tanssiin. Aloittaessani tanssia loppuillan rock´n´roll kappaleet saivat rukoilemaan nilkan nyrjähdystä. Ei siksi ettenkö olisi halunnut tanssia, vaan koska kunto yksinkertaisesti ei riittänyt enää viiden tunnin tanssirupeaman jälkeen. Ei kappaleita voinut kuitenkaan keskenkään jättää ja halu tanssia oli niin kova ettei osannut kotiinkaan lähteä, joten kuntohan siinä koheni. Ei mennyt kauaa kun loppuilta alkoi sujua samalla ilolla kuin alkuiltakin ja nilkan nyrjähdys olisi aidosti harmittanut. Tanssi on myös terapeuttista, niinkuin liikunta yleensäkin. Muu elämä odottaa ja saa keskittyä vain siihen hetkeen.

2. Musiikki. Suurin osa ihmisistä tykkää käydä konsertissa kuuntelemassa livemusiikkia. Lavatansseissa on aina vähintään yksi, usein kaksikin bändiä esiintymässä ja saat seurata musiikin ammattilaisia työssään. Kyllä livemusiikki vaan on vaikuttavampaa kuin levyltä soitettu. Tiedätkö sen tunteen kun kitaran näppäilyt tai koskettimien sointi asettuvat sydämeen asumaan ja saavat sinut päästä varpaisiin euforiseen olotilaan? Kyllä, minä nautin musiikista! Mikä voisi olla parempaa kuin sieluun porautuva musiikki? No tietysti sieluun porautuva musiikki mahtavasti tulkitsevan tanssijan käsivarsilla...

                                  Kyösti Mäkimattila ja Varjokuva Kuikassa viime perjantaina

3. Ihmiset! Epäilemättä! Tansseissa tapaa paljon ihmisiä. Illassa tulee helposti 20 tanssittajaa, enemmänkin jos aina on uusi viejä. On nuoria, vanhoja, lihavia, laihoja, hauskoja, tylyjä, sinkkuja, perheellisiä ja varmasti miltei minkä tahansa ammatin edustajia (tosin yhteenkään teurastajaan en ole törmännyt, mietinkin viime tanssireissulla onko heitä ihan oikeasti kuitenkin olemassa...) Tanssiessa tulee helposti rupateltua ja monet antavat itsestään paljon. Tykkään kuunnella ihmisten elämästä. Yksi hehkuttaa pian syntyvää vauvaansa, toinen harmittelee työttömyyttä, kolmas puhuu politiikkaa ja neljäs kommentoi säätä. Aina ei kuitenkaan tarvitse puhua ja joskus tanssinautinto jopa vaatii hiljentymisen tulkittavaan hetkeen. Hauska piirre tansseissa on myös ihmisten anonyymi olemus. Olin tanssinut 7- vuotta kun laskin tietäväni kolmen miehen nimen lavalta... muut olivat sitten Punapaitainen, Taivuttelija, Gandalf, Speedy, Tamperelainen, Vanhamies ja Matikan ope. Nimet ei ole missään nimessä haukkumanimiä, pitäähän ihminen tunnistaa, että voi kavereiden kanssa purkaa iltaa, kertoa kuka oli herrasmies ja kenellä oli hyvä tuoksu ja kuiva paita. Jos siis pidät ihmisistä, rakastut lavatansseihin!

                                                       Kuikan lava veti hyvin porukkaa

4. Tunnelma. Tanssilavat, erityisesti kesälavat ovat tunnettuja kauniista sijainneistaan järven rannalla. Kotiinlähtiessä voi pulahtaa järveen tai vähintään ajomatkalla ihailla Suomen valoisia öitä. Talvilavat ovat myös saavuttaneet hyvinkin pitkälti korkean tunnelman, sillä samaan paikkaan kun laitetaan iso määrä samanhenkisiä, hyväntuulisia ihmisiä, ei tunnelma voi jäädä latteaksi. Tämä vielä kun höystetään vedossa olevalla esiintyjällä ja jalat mukanaan vievällä musiikilla, on tunnelma miltei käsin kosketeltavissa. Tanssilavojen tunnelmaan sisältyy suurelta osin myös jännitystä. Millainen ilta on tulossa, onkohan tuttuja paikalla, löytyykö uusi uskomaton viejä, pääsenköhän koko iltana tanssimaan? Niin tai näin, kun ensimmäinen kellohame heilahtaa on tunnelma taattu.

5. Laittautuminen. Joku muu saattaisi rankata tämän kohdan miinuksien puolelle, mutta näin kotiäitinä pieni laittautuminen on oikeastaan aika kivaa. Saa hyvästä syystä laittaa kauniin hameen, tylliäkin ja korkokengät. Silmiä voi vähän korostaa tai kikkailla itselleen 50-luvun lookin eyelinerin kanssa.

Hiukset on usein ongelma, ettei ne ole omassa suussa, eikä muidenkaan suussa. Ne eivät saa myöskään muodostua piiskaksi pyöriessä. Tanssiessa tulee varmasti jossain kohdassa hiki, joten huonon kampausvalinnan johdosta näyttää lopulta uitetulta koiralta. Hiukset siis pois naamalta ja malttia käydä välillä siistiytymässä niin koko illan pysyy se huoliteltu kaunis nainen, joka katsoi sinua peilistä lähtiessä. Kun miellyttää omaa silmää, on parempi olo ja hymykin loistaa kauemmas.

Argh! Ei näin.

No olikos lavoilla sitten huonoja puolia?
Tanssilavoilla on monien mielestä huono maine (1). Lihatiskiksi tanssilavoja on kutsunut monen muun lisäksi minun oma mieheni! Ennenkuin tutustui itse sen kulttuuriin. Mediankin puolesta ruokitaan käsitystä, että tanssilavat ovat romantiikan alku ja siellä on kaikilla haku päällä ja sieltä löytyy se elämänkumppanikin (Oman mieheni tapasin kotibileissä ja hänen kotonaan imuri kainalossa, mutta se on sitten ihan oma tarinansa...). No nämähän nyt ei tietenkään ole totuus vaan koskee vain osaa porukkaa! Ja mikäs sen romanttisempaa kuin löytää se elämänvalittu musiikin pyörteissä. Silti, lavoilla on paljon myös harrastajia, jotka käyvät lavoilla liikunnan ja ehkä muidenkin yllämainittujen kohtien vuoksi. Käsitys vain silti istuu tiukassa, eikä ihme. Olin itse yhtenä vuonna helluntai tansseissa. Eräs lehti tuli haastattelemaan ja uteli josko olen helluntaiheilaksi pyrkimässä. Ilmeisesti vastaukseni pitkällisestä harrastuksesta ja perheellisyydestä ei miellyttänyt, koska he julkaisivat ilman haastattelua kuvani, jossa oli vähintään epäilyttävä kuvateksti... Sai muuten lehti palautetta...! Tässäkin tapauksessa tanssit oli hauskat, mutta lehti ihan p*****stä.

                                                               Niinpä...

Noo, ehkä ne lähmät miehet (2), jotka tosiaan tulevat epämukavan lähelle ja hivuttavat kättä selältä alaspäin tai kertovatkin tarvitsevansa unikaverin ensi yöksi, ovat melko inhottavia. Sinänsä pieni sanailu näissäkin puitteissa on ihan ok ja imartelukin sopivissa määrin ihan piristävää, kunhan sen ällörajan yli ei astuta. Vuosien mittaan on itseltä löytynyt jo sisua siirtää se käsi ylöspäin ja harrastajapiireissä tällainen käytös ei olekaan ongelma. Muuten miinusta on ainoastaan lavatanssien suhteellisen korkea sisäänpääsymaksu (3), vaikkakin se on ihan ymmärrettävä kulujen kattamiseksi. Siellä on myös usein liikaa hyttysiä, mutta niitä on muuallakin, joten sitä ei lasketa :)

Sitten ne vanhat papat. Itseäni ei ole koskaan haitannut tanssia kaverieni epäilemien "vanhojen ukkojen" kanssa, itseasiassa usein haen heitä itsekin tanssimaan, heillä on kokemusta, he ovat usein loistavia viejiä ja mukavan korrekteja. Hyvässä lykyssä he ovat myös charmikkaita! Vanhat ukot eivät siis missään nimessä ole miinus.

           Kotona jälleen klo 02:30. Vielä hymyilyttää, Hieno ilta takana, Kiitos Syvälahti la 2.7.

Näiden pohdintojen päätteeksi totean tykkääväni lavatansseista ihan syystä! Joko sinä olet käynyt tanssilavalla? Kerro mikä oli hauskinta, mikä harmitti?

Terve, minä olen minä!

Tervehdys vaan.
Tykkään tutustua ihmisiin, myös itseeni. Tässä viime vuosina olenkin saanut aika hyvän touchin omaan itseeni. Tosin, vaikutan omistavan naisenlogiikan lisäksi myös aimo annoksen poikkeuksia, joten tutkittavaa riitänee hamaan loppuun saakka. Tässä nyt kuitenkin joitain asioita, joita en ennen itsestäni tiennyt.

Olen jo todennut olevani yleensä melko sosiaalinen, mutta joskus tykkään omasta rauhasta. Tosin tästä rauhasta tykkäämisen löysin itsestäni vasta joitain vuosia sitten. Rauhassa olemiseen sisällytän esimerkiksi kirjan lukemisen, tv-löhöilyn, käsityöt ja vaikka tämän blogin kirjoituksen. Epäilen aina tykänneeni tämän tyyppisestäkin rauhasta, en vain osannut arvostaa sitä tarpeeksi ennen lapsia. Lapset ovat siis elämäni suola ja opettavat minulle uusia asioita myös itsestäni.

Olen oppinut nauttimaan lukemisesta. Aiemmin en osannut lukea mitään muita kirjoja kuin koulukirjoja. En kouluiässä lukenut kirjoja, lukutunnit oli ihan tuskaa. Kerrankin jo AMK aikana istahdin oikein sohvalle, avasin Narnian ja aloin lukea. Olihan tätä kirjaa moni suositellut. Ei, miten tekopyhä olo! "Tässä minä nyt istun ja luen Narniaa". Ihan nauratti ja siihen se sitten jäi. 2009 aloin lukea Harry Pottereita ja siitä se lähti! Luin ne kaikki, suorastaan ahmin ne! Sitten tuli Twilightit (jotka on muuten kirjana tosi paljon paremmat kuin elokuvina), himoshoppaajat jne, hömppää. Aika pian kirjat alkoi kuitenkin muuttua tarinoista enemmän erilaisiksi "tietokirjoiksi". Hyllystä löytyy astrologiaa, unien tulkintaa, yrttitietoutta, kiinalaista lääketiedettä, rajatietoa, kasvojen tulkintaa, ravitsemusoppeja, hyvää syntymää jne jne jne. Voisin sanoa hiukan taas hurahtaneeni. Minulla on monta kirjaa odottamassa. Juuri sain loppuun "yhteydessä henkimaailman kanssa II" ja lukemista odottaa jo mm. ravitsemustieteenkirja. Olen siis varmasti aina tykännyt myös lukea, koulukirjathan sujui jo pienenä, en vain löytänyt minua kiinnostavia kirjoja!

Olen "ikuinen opiskelija". Luulen niin. Ala-aste, yläaste, lukio, Amk, ja nyt kotona ollessa opiskelen refleksologiaa, eli koko kehon vyöhyketerapiaa ja minun pitäisi valmistua joskus ensi vuonna. Tämän lisäksi olen käynyt erinäisiä kursseja, joista suurin osa käsittelee hyvinvointia. Tästä huolimatta näköpiirissä siintää ura ainakin kätilönä, koska tykkään työstä tosi tosi paljon ja olenhan minä sitä opiskellut melkein viisi vuotta. Jahka saa nämä lapset hitusen vielä isommiksi niin toivon töitä löytäväni. En silti usko opiskeluintoni lakkaavan. Toisaalta, sitähän tämä elämä on, jatkuvaa oppimista. Nuorempana vain ajattelin "lukevani ammatin ja sitten teen sitä loppuikäni ja osaan kaiken". Jep jep.

Olen oppinut, että minussakin on piirteitä, joista en välttämättä pidä. Ennen vain totesin että "en mä voi sille mitään". Aivan kuin huonot piirteet ei olisi osa minua tai minusta lähtöisin. Voinhan mä silti yrittää. Yritän oppia hyväksymään huonotkin piirteeni ja pääsemään niistä sitten eroon. Esimerkiksi minulla on paha tapa kasata vaatteita sängyn viereen ja siitä ne kulkeutuu sängyn alle. Ei hyvä. Vetäisen kerralla koko suklaalevyn. Ei hyvä. Olen mielessäni joskus kateellinen tai tuomitseva. Ei hyvä sekään. Ja olisihan näitä pari lisääkin, mutta parempi keskittyä positiivisuuksiin, joten antaapa loppujen olla ;)  Kaikki nämä on niin inhimillisiä juttuja, mutta kyllähän näille voi mitään! Kaikki on itsestä kiinni. Varsinainen oppiläksy tässä oli se, että olen itse vastuussa myös huonoista puolistani ja niiden seurauksista.

Kannattaa kokeilla uusia juttuja! Ihan viime viikolla yhden kaverin innoittamana lähdin kokeilemaan jalkapalloa naisten vapaavuorolle, vaikka en ole pelannut sitten ala-asteen liikuntatuntien. Ja huomasin tykkääväni myös siitä, vaikka en koskaan ole tykännyt "urheilusta" näin niinkuin yleisellä tasolla saatika pelannut jalkapalloa! Puolitoistatuntia juostiin pallon perässä, hellettä oli 33 astetta ja viimeisellä potkulla teloin ison varpaani. Hävittiin 2-5, mutta ai että kun oli hauskaa! Reidet on edelleen kipeät, joten sen oli pakko olla hyvää liikuntaa! Itseasiassa innostuin tästä sen verran, että saatoin ostaa itselleni jo säärisuojat...ja uudet lenkkarit...ja lenkkihousut. Ja paidan.

Ajattelin myös ennen, että tutustuakseni itseeni minun pitää vaikkapa meditoida. Olen tätä yrittänytkin, mutta koen olevani siinä ainakin vielä aika huono...lisäksi se aiheuttaa minulle useimmiten saman tekopyhän olon kuin kirjojen luku aiemmin. Ja lopuksi yleensä nukahdan. Joko olen sisäisesti hyvin uuvuttava, tai sitten en vain vielä osaa. Ehkä siis opin sen sitten joskus ja mitä sitten opinkaan itsestäni, se jää nähtäväksi. Ei käy elämä tylsäksi ei!

Hyvää Juhannusta!

särkänniemeen särkänniemeen!

Keälomalla kun ollaan, niin kesälomareissukin on ajankohtainen. Ei olla kauheasti lasten kanssa vielä käyty huvipuistoissa, mutta tänä vuonna päätettiin käydä särkänniemessä. Siellä siksi, kun meilläkin on lapsia niin eri ikäisiä, että sieltä löytyy varmasti jokaiselle sellainen mielenkiintoinen juttu, eikä ajomatka ole mahdoton.

Särkkiksen sivuihin tutustuessa huomasin nettisivuilla mainostettavan ilmaisia ”laitekamuja”, eli nuoria kesätyöntekijöitä, jotka tarvittaessa menevät lapsen mukaan laitteisiin, joihin tarvitaan huoltaja. Tämähän oli tosi hyvä uudistus ajatellen, että alueelle pääsy on nykyään ilmainen ja näin ollen vanhemmalla ei ole enää niin kovia paineita ostaa itselleen ranneketta. Tämä on myös hyvä tapa tukea nuorten kesätyöllistymistä!

Noh, me nyt päädyttiin ottamaan kaikille rannekkeet, tosin ilokseni huomasin, että alle 100cm pääsevät ilmaiseksi joka paikkaan! Ei paha! Oltiin etukäteen ajateltu, että käydään koiramäessä ja hupilaitteissa ja sateen sattuessa akvaariossa ja isommat voisi jo tykätä planetaariostakin. Eilen jo tarkastettiin säätä, joka piti olla ihan hyvä, mutta sadehan se sitten sattuikin kohdalle kun tänään palattiin asiaan. Laitteet oli märkiä ja tytöt juoksi sadeviitoissa, mutta eipä tuo näyttänyt tahtia haittaavan. Ainoa harmi oli lievä vilutus, joka meinasi märkien vaatteiden ja niemessä puhaltavan tuulen kanssa yltyä välillä liiaksi.

Märkyyden vuoksi myös koiramäki jäi välistä ja tilalle tuli sisäjuttuja, eli isot tytöt pääsi isin kanssa planetaarioon ja minä menin pikkuneidin kanssa ihastelemaan kaloja. Hupilaitteet oli kyllä ihan parhaat ja itsellekin oli kiva kun laitteita oli tullut tosi paljon uusia sitten viime käynnin! Tosin viime käynnistä on saattanut pyörähtää jokunen vuosi... Esikoinen oli juuri 122cm pitkä ja pääsi siis ensimmäistä kertaa ”hurjempiin” laitteisiin ja nauttikin tästä suunnattomasti. Neiti innostui mitä hirveämmältä laite näytti ja tämä kohta 7v kiskoi vuoroin äitiä vuoroin isää kaikenmaailman hurrikaaneihin ja tyrskyihin. Niin, ja olikohan se yksi joku Moto gp tai jotain. Vuoristorata tyyppinen laite, jossa istutaan mopon selässä. Vyöt tulee selän puolelle. Ei tässä muuten mitään, mutta alkukiihdytys oli kyllä aika järkyttävä. Itseasiassa laite ei edes kiihdyttänyt vaan lähti kuin tykin suusta! Ajattelinkin ensijärkytyksen jälkeen, että noinkohan neiti selvisi hengissä, mutta siinähän se nauraa rätkätti! Tosin myönsi myöhemmin, että oli pakko sulkea silmät ;)

Neiti 5v tykästyi todenteolla iki-ihanaan Troikaan ja Neiti 2v olisi pomppinut angry birds laitteen mukana varmaan höyhensaarille asti. Itse kokeilin uutuutena laitetta nimeltä X. Tämä laite pyörittää isoa frisbeetä tikun nokassa ja vielä tikkua ympäri sillai maailmanpyörän suuntaisesti. Täytyy sanoa, että laite näytti tosi paljon hurjemmalta kuin olikaan. Särkänniemen ympäröivän järven taivaanranta kääntyi hulppeasti ylösalaisin ja takaisin. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen!

Espanjan tivolissa kokeilin sitä laitetta, joka tiputtaa vapaa pudotuksella tosi korkealta alas ja juuri ennen kuin se nappasi kiinni ja pysähtyi, minä kiljuin varmasti kuolevani. Eikä siinä mitään, moni varmasti kiljuu kyseisessä laitteessa, mutta minä olin ihan oikeasti varma siitä että kuolemaa ei voi enää välttää. Tälläistä reaktiota ei nyt päässyt tulemaan missään laitteessa (mikä oli ihan hyvä juttu) ja vaikka pää meni keinukarusellista pyörälle, niin totesin edelleen tykkääväni huvilaitteissa käymisestä! Tosin en enää ihmettele, kun äiti joskus yritti selittää, että ei aikuisena enää tarvi ihan samanlailla niissä laitteissa juosta :D

Se on kyllä totta, itse koettua laitetta suuremman ilon tuottaa ihan oikeasti se lasten riemu! Tuli tänään ajettua tattirallia vesisateessa ja vielä nautin siitä! Miten voi pienen lapsen silmät niin loistaa, ja se nauru! Ei ole sen voittanutta.

Kylmän ilman takia jätskit jäi nyt syömättä, mutta pitsalla kyllä käytiin. Hauskinta tuossa pitsaravintolassa oli heidän astioiden palautuspisteensä. Taustalla oli iso plakaattti, jossa on iloinen maapallon kuva ja vieressä tekstiä kuinka meillä kierrätetään ja kierrätä sinäkin niin maapallo voi hyvin jne. Tämän taulun alapuolella oli neljä reikää, joista jokaisen yläpuolella luki sekajäte! Hiukan huvittava näky. Toisaalta, kerrottiinhan taulussa myös, että sekajätteestä tuotetaan kaukolämpöä :)

Päivän jälkeen alkoi hiljainen kotimatka tyytyväisten lasten nukkuessa auton takapenkillä. Tämä kesälomareissu oli oikein onnistunut!

Näissä tunnelmissa toivotan kaikille Oikein ihanaa Juhannusta!