Kaikella on aikansa

Luin tässä yhden kirjan: Rakkaus on elämä itse. Ja vaikka olen lukenut paljon tämän tyyppisiä kirjoja, tämä oli yksi vaikuttavimmista helppolukuisuutensa takia. Paljon asioita, jotka on niin itsestäänselviä ettei niitä ole tajunnut ajatella.

Yksi tällainen asia on mustasukkaisuus. Olen itse ollut "sopivasti" mustis. Niin ajattelin. Vain sen verran, ettei se ole häirinnyt kummankaan menoja, mutta osoittaa toiselle, että välittää. Mieheni ei ole ikinä ollut mustasukkainen. Joskus jopa vähän toivoin että olisi. Mietin kuinka hän voi välittää minusta niin paljon kuin sanoo, jos ei ole yhtään mustis, ei pelkää menettävänsä. En ymmärtänyt, että niinhän sen pitäisikin olla. Eihän aviopuolisoa omista, saatika seurustelukumppania. Et voi menettää mitään mitä et omista. Eikä suhde voi pysyä yllä pelolla. Sitten aloin miettiä miksi minä sitten olin mustis, vaikka vähänkin, en kuitenkaan ole kuvitellut omistavani... Minä yhdistinkin mustasukkaisuuden ennemminkin välittämiseen kuin omistamiseen, mutta NYT näen ettei se mene niin. Mustasukkaisuus on aina paha tunne. Se herättää pahaa mieltä ehkä kummassakin eikä edistä yhdessä tekemistä mitenkään. Usein siitä myös riidellään, ei meillä, mutta olen kuullut. Se kyseenalaistaa toisen luottamuksen. Ja siitähän se kaikki lähteekin. Ihminen joka ei luota itseensä, ei luota muihin ja on mustasukkainen. Olen ajatellut olevani ihan suht sujut itseluottamukseni kanssa, mutta en näköjään ihan. Nyt tosin tunnen, että kun näen mustasukkaisuuden uusin silmin, tuskin sitä enää olen. Koin sen enemmän tavaksi. Meillä on suhteessa niin paljon liimaa, että mustasukkaisuuteni ei varmasti ainakaan yhdistä meitä. Vuosien myötä luotan myös itseeni enemmän. Tiedän mitä teen enkä ihan joka tunteeseen heittäydy mukaan.

Siinä onkin seuraava ajatus. Tunteet ovat häilyviä, ne tulee ja menee. Ne muuttuvat lähellä olevien ihmisten mukana. Tunteiden mukana menevä ihminen on kuin sätkynukke. Hän ei hallitse itseään. Voin heti myöntää olleeni pitkään sellainen. En tiedä onko se ikä vai järki mikä on lisääntynyt, mutta suunta on ainakin oikea. Silloin parikymppisenä oli oikeastaan aika kamalaa kun tunnekuohut oli ihan järkyttäviä. Kaikkia halusi miellyttää ja kuten tiedämme se on mahdotonta, varsinkin jos itsekin pitäisi olla tyytyväinen. Ihmisille on annettu järki ihan syystä, jotta sitä käytettäisiin. Nykyään monesti korostetaan että tee niin kuin sinusta hyvältä tuntuu. Tässä on ihan hyvä alku, MUTTA myös pieni vaara. Ihminen tekee päivässä lukuisia päätöksiä ja ne täytyy tehdä rakkaudella. Ei tunteella, Rakkaudella. Järki on se, millä erotat tunteen ja rakkauden toisistaan. Himo ja halu esimerkiksi ovat ihan liki toisiaan, mutta toinen on rakkaudesta, toinen ei. Tähän vähän hassu esimerkki, MUTTA kuinka moni muu on vetäissyt kerralla suklaalevyn vaikka ei olisi halunnut? Näitä esimerkkejähän nyt löytyy niin ruoan, liikkumisen kuin ihmissuhteidenkin seasta. Kyllä meitä koetellaan. Siksi pitäisi järjen tarpeeksi vahvasti sanoa, että älä syö sitä koko levyä, tulee paha olo ja huono mieli...Eli itseä täytyy kuunnella niin paljon tarkemmin.

Kirjassa puhuttiin myös syyllisyydestä. Tärkeä aihe, joka kulkee aivan liian monen mukana hiivuttaen luontaista elämäniloa. Minä uskon, että tänne synnytään oppimaan asioita. Kuinkas muuten ihmiset oppisivat kuin kantapään kautta. Joku fiksu saattaa kuunnella äitiä joka varoittelee, mutta ei varmasti kukaan selviä elämästä ilman syyllistä oloa. Syyllisyys voi kulkea mukana ihan vain, kun tuli sanottua tyhmästi, tuli laiskoteltua illasta ja keittiö räjähti tai on tosiaan vetäissyt sen suklaalevyn kerralla, vaikka juuri päätti, että tämä kestää ainakin kaksi päivää. Nämä on näitä pieniä syyllistymisiä, sitten tietenkin isommat asiat, selkeästi toisille pahaa tahtovat, rikokset jne. Kaikilla on joskus syyllinen olo. Kuinka siitä pääsee eroon? Ei auta muu kuin antaa itselleen anteeksi ja päättä seuraavalla kerralla tehdä toisin. Ei kukaan muu voi sinulle antaa anteeksi kuin sinä itse, koska kukaan muu ei sinua syytä kuin sinä itse. Toki voit saada sakot tai kaveri antaa anteeksi pahat sanat, mutta se todellinen syyllisyys joka turmelee iloa on lähtöisin sinusta itsestäsi. Ei kukaan syyllistä sinua suklaan syömisestä, paitsi sinä. Itse täytyy olla armelias ja ymmärtää, että mennyt on mennyttä, sitä ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuuden voi. Kaikki me tehdään virheitä, halusi tai ei ja niistä otetaan opiksi. Ne voivat jopa olla siunauksia, koska ilman niitä ei aina tulisi käsitelleeksi omia ajatuksiaan eikä kasvaisi eteenpäin. Ja sehän kuitenkin on tarkoitus, luulen niin. Olen siis tehnyt virheitä ja olen kantanut niistä syyllisyyttä, mutta nyt se loppu! Elämä kulkee koko ajan eteenpäin, mikään ei ole ikuista, joten niin hyvät kuin pahatkin asiat, no kaikella on aikansa. Jatkossa pyydän anteeksi, kadun tietenkin, yritän ottaa opiksi ja siinä välissä nautin elämästä!

Nauttikaa tekin!

Rakkaus ja romantiikka

Voin heti tähän alkuun tunnustaa , että olen parantumaton romantikko. Lukioon mennessä en ollut löytänyt itseäni miellyttävää tarinallista kirjaa, kunnes yhdellä äidinkielen kurssilla täytyi lukea Jane Austenin "Ylpeys ja ennekkoluulo". Sain ahaa -elämyksen 1800-luvun romantiikan piinaavasta säädyllisyydestä, kun ei voida sanoa ääneen mitä ajattelee, saatika suudella ennen häitä. ja Niiden merkitsevien katseiden määrä! Luinkin nopeasti useampiakin Jane Austenin kirjoja ja kyllä, romantikko mikä romantikko.

Uskon jossain määrin kohtaloon, ja mieheni on yksi kohtaloni. Voin miltei todistaa, että olimme varmasti suunnitelleet tapaavamme toisemme! Voin kuvitella kuinka ennen syntymäämme mieheni on sanonut minulle: "Veljesi tutustuttaa meidät ja päädymme varmasti yhteen, MUTTA jos jostain syystä tämä ei tepsikään niin laitetaan vielä äitisikin puhumaan minun puolestani ja jotta emme varmasti mene huti niin törmätäänkö vielä ihan keskenäänkin?" Ja näin tehtiin.

Mieheni on veljeni kaveri ja veli laittoi meidät juttelemaan puhelimessa jo nelisen vuotta ennen kuin olemme oikeasti tavanneet. Aina kun he olivat tavanneet, sain markkinointipuheen, koska hän olisi minulle juuri hyvä. Äitini oli töissä lähikaupassa, jossa tuleva vävy kävi ja kuulin myös häneltä vastaavat markkinoinnit. Hauskinta on, ettei äitini tiennyt pojan olevan sama veljeni kaveri...Ja minä en korvaani lotkauttanut. Lopulta lukioikäisenä olin töissä kotisiivoajana ja minut laitettiin tuuraamaan "vieraaseen" paikkaan. Astelin reippaasti imuri kainalossa ruma raitapaita päällä pimpottamaan tulevan mieheni kotioven ovikelloa. Tämä oli hyvin pikainen kohtaaminen, ensikohtaaminen, enkä tiennyt hänen olevan veljeni kaveri. (No romantiikka oli siitä ehkä aika kaukana, mutta keskitytään kokonaisuuteen.) Samalla viikolla tapasimme veljeni kautta juhannusjuhlissa, jossa selvisi, että menen heille myös ensi viikolla siivoamaan. Tällä kertaa Hän oli katselemassa elokuvia aamulla klo 8. Miten romanttista!

Tänään on tasan 12 vuotta siitä kun olin ensimmäisillä treffeillä mieheni kanssa. Tänään on myös tasan 8 vuotta siitä kun lupauduimme kestämään yhdessä elämän ylä- ja alamäet. Molempia on suhteessa riittänyt. Tämä on ollut aikamoista menoa, rakkaiden menetyksen, lasten syntymien, pelon, ilon ja onnen kyyneleiden välillä. Elämä on luotu uudestaan. Muutettu useammin kuin olisin luullut. Meillä on ollut paljon ihania ympärillä ja hienoja hetkiä yhdessä. Mokailtu ollaan kumpikin ja opittu kantapään kautta. Kun mietin kaikkea tätä kirjoa vain viimeisen 12 vuoden ajalta, mietin mitä tämä elämä tuokaan seuraavien 50 vuoden aikana!

Kaikesta tästä olen oppinut, että kaikessa romantiikan nälässänikään en voi väittää vain rakkauden riittävän. Että olisi olemassa vain ja ainoastaan tunne, joka meidät pitää yhdessä. Ei, kyllä tämä on vaatinut paljon myös tahtoa. Rakkaus on myös tahdon asia ja sitähän alttarillakin kysytään: Tahdotko ottaa hänet aviomieheksesi rakastaaksesi häntä...? Sanotaan myös, että rakkaus ja viha kulkevat käsi kädessä. Kun toinen on ärsyttävä, on ehdottomasta rakkaudesta vaihdettava tahdon puolelle ja sitten taas takaisin kun toinen on taas ihana oma itsensä. (En nyt ota kantaa ihmisten eroihin, niihin on varmasti syynsä, haluan vain tuoda esiin, että suhde vaatii myös työtä vaikka kaikki olisikin hyvin. Vähän niinkuin auto huoltoa ennenkuin se hajoaa käsiin.)

Back to business...eli "tahdotko?" Minä tahdon! En voi sanoa, etteikö mieheni olisi aina ollut oikein viehättävä ihmisyksilö, mutta tässä romanttinen minäni nostaa esiin miehen charmikkuuden kun silmistä alkaa paistaa lempeä itsevarmuus. Ikä tekee miehille ja varmaan naisillekin hyvää! Minusta on ihan mahtavaa (ja vähän pelottavaakin) huomata kuinka hyvin mieheni tuntee minua. Joskus riittää katse ja ihana kupponen lempiteetäni ilmestyy eteeni! Eikä edes teen, mutta kaiken kokemamme takia arvostan tätä suhdetta nyt varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Arvostan ja rakastan, rakastan niin valtavasti.

Tänään siis juhlittiin, käytiin syömässä kahdestaan. Sain kukkiakin... Meillä on siis vähintään yhtä kaunis rakkaustarina kuin Elizabeth Bennetillä ja Mr.Darcylla! Fiilistellen lopetan kirjoittelun omaan häävalssiini!

Haaveeni mun

Haaveet ovat niiiiiiiiiiin osa mun elämääni. Minulla on yleensä aina vaaleanpunaiset sydänaurinkolasit silmillä kun katselen tätä elämää. Ja se on hyvä!

Minusta on hirmu hauskaa seurata omaa ajatuksenkulkuani kun alan tehdä melkein mitä vain. Näen kaverin hienon piirroksen ja alan kaavailla, että tykkään niin paljon piirtämisestä, että pitääkin kaivaa ne taas esiin ja alkaa piirtää, sitten voin antaa niitä kavereille lahjaksi, alkaa tehdä tilauksesta vähän enemmän, sitten ne viedään käsistä ja alan tehdä painettaviksi asti julistetoimintaa ja lopulta pidän galleriassa näyttelyn ja jään Suomen historiaan yhtenä aikani suurimpia taiteilijoita! Buahahaaa!

Olen myös nähnyt itseni tangomarkkinafinaalissa, kilpatanssijana voittopokaalin kanssa ja tehnyt vaativia kirurgisia leikkauksia! Aion joskus vielä kiivetä oikealle vuorelle ja perustaa oman keramiikkapajan. Takapihalleni kasvaa japanilaistyyppinen puutarha aamukahvihetkiä varten, laavussani tullaan pitämään henkeviä iltamia, joissa parannetaan energialla maapalloa ja tulevaa kasvihuonettani en osaa edes kuvailla, mutta se on tulossa. Onpa minulla ollut joskus oma konditoriokin, jossa minä saan vain koristella kakkuja sekä kukkakauppa pienessä kylässä. Omistan myös hoitolan, jossa teen "täydentäviä"-hoitoja ja kurssitan uusia terapeutteja. Minusta tulee kesäteatterin vakionäyttelijä! Itken onnesta kaikkien tyttöjeni häissä yhtä valtoimesti ja minusta on tulossa sellainen pullan tuoksuinen mummukka.

Noh, kun riisun nämä lasit päästäni, tiedostan kyllä, etten uskalla edes laulaa karaokea julkisesti, en harrasta kilpatanssia ja kirurgiset leikkauksetkin rajoittuvat tällä hetkellä välilihaan... Mutta eihän näistä mikään ole suoranaisesti MAHDOTONTA! Ne on valintakysymyksiä. Haaveet muuttuu pitkin elämää ja osa ylläolevistakin on jo vanhentunut. Uusia tulee koko ajan lisää. Ja hyvä niin. Minusta haaveet kohottavat itsetuntoa, lisää hyvää mieltä joka edistää terveyttä ja toimivat motivaattorina kun alamme todella tavoitella niitä.

Osa haaveistani on jo toteutunutkin. Minulla on perhe, lapset, ei lapsuuden unelma, mutta unelma-ammatti kuitenkin, ystäviä, rakas suku, kissa, maailman ihanin hirsitalo jne. Olen niin kiitollinen, että voin tehdä paljon asioita, innostun monesta ja saan tehdä niitä rakkaiden ihmisten kanssa. Tällaiset asiat ovat elämäni kohokohtia joita muistelen mieheni kanssa kun istumme vanhoina japanilaisen puutarhamme kirsikkapuun alla (onkohan se edes japanista...). Muistamme kummankin omat ja yhteiset onnenhetket. Tiedämme, että lapsillamme on kaikki hyvin ja meillä onkin liuta lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Käsi kädessä annamme viimeisen suudelman ja nukahdamme yhdessä viimeiseen uneen. Taustalla soi pan huilu, hyttysiä ei ole lähimaillakaan ja meidät haudataan omaan pihaan, koska tästä on tullut siihen mennessä koko suvulle tärkeä sukukartano.

Mulla on elämäni paras elämä edessä *onnellinen huokaus*

Onko sinullakin haaveita?

Tanssia tanssin ilosta

Minulla on Rakas harrastus: Lavatanssit! Ensimmäiset tanssilajit opin jo ala-asteikäisenä ja 12-vuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa oikealle tanssilavalle. Oli juhannus ja esiintymässä ikimuistoiset Topi Sorsakoski ja Jope Ruonansuu. Tanssin veljeni kanssa tangoa niinkuin olimme nähneet Aristokateissa vanhaherra Georgesin ja Madamen tanssivan. Varsinainen tanssiurani alkoi 15-vuotiaana eikä loppua näy.

Vuosien saatossa minulta on kyselty miksi tykkään käydä lavoilla. Siellähän voi joutua liian lähelle vanhoja pappoja, kaiken maailman läähättäjiä ja sehän on muutenkin suoranainen lihatiski... Sitä tässä sitten miettiessä. Lavatansseissa on paljon hyvää!

1. Liikunnan ilo! Tanssi on koko kehon kattava kuntotreeni. Ja vieläpä tehokas sellainen. Kunto nousee, etkä edes huomaa sitä, koska keskityt pariin, musiikkiin, tunnelmaan ja itse tanssiin. Aloittaessani tanssia loppuillan rock´n´roll kappaleet saivat rukoilemaan nilkan nyrjähdystä. Ei siksi ettenkö olisi halunnut tanssia, vaan koska kunto yksinkertaisesti ei riittänyt enää viiden tunnin tanssirupeaman jälkeen. Ei kappaleita voinut kuitenkaan keskenkään jättää ja halu tanssia oli niin kova ettei osannut kotiinkaan lähteä, joten kuntohan siinä koheni. Ei mennyt kauaa kun loppuilta alkoi sujua samalla ilolla kuin alkuiltakin ja nilkan nyrjähdys olisi aidosti harmittanut. Tanssi on myös terapeuttista, niinkuin liikunta yleensäkin. Muu elämä odottaa ja saa keskittyä vain siihen hetkeen.

2. Musiikki. Suurin osa ihmisistä tykkää käydä konsertissa kuuntelemassa livemusiikkia. Lavatansseissa on aina vähintään yksi, usein kaksikin bändiä esiintymässä ja saat seurata musiikin ammattilaisia työssään. Kyllä livemusiikki vaan on vaikuttavampaa kuin levyltä soitettu. Tiedätkö sen tunteen kun kitaran näppäilyt tai koskettimien sointi asettuvat sydämeen asumaan ja saavat sinut päästä varpaisiin euforiseen olotilaan? Kyllä, minä nautin musiikista! Mikä voisi olla parempaa kuin sieluun porautuva musiikki? No tietysti sieluun porautuva musiikki mahtavasti tulkitsevan tanssijan käsivarsilla...

                                  Kyösti Mäkimattila ja Varjokuva Kuikassa viime perjantaina

3. Ihmiset! Epäilemättä! Tansseissa tapaa paljon ihmisiä. Illassa tulee helposti 20 tanssittajaa, enemmänkin jos aina on uusi viejä. On nuoria, vanhoja, lihavia, laihoja, hauskoja, tylyjä, sinkkuja, perheellisiä ja varmasti miltei minkä tahansa ammatin edustajia (tosin yhteenkään teurastajaan en ole törmännyt, mietinkin viime tanssireissulla onko heitä ihan oikeasti kuitenkin olemassa...) Tanssiessa tulee helposti rupateltua ja monet antavat itsestään paljon. Tykkään kuunnella ihmisten elämästä. Yksi hehkuttaa pian syntyvää vauvaansa, toinen harmittelee työttömyyttä, kolmas puhuu politiikkaa ja neljäs kommentoi säätä. Aina ei kuitenkaan tarvitse puhua ja joskus tanssinautinto jopa vaatii hiljentymisen tulkittavaan hetkeen. Hauska piirre tansseissa on myös ihmisten anonyymi olemus. Olin tanssinut 7- vuotta kun laskin tietäväni kolmen miehen nimen lavalta... muut olivat sitten Punapaitainen, Taivuttelija, Gandalf, Speedy, Tamperelainen, Vanhamies ja Matikan ope. Nimet ei ole missään nimessä haukkumanimiä, pitäähän ihminen tunnistaa, että voi kavereiden kanssa purkaa iltaa, kertoa kuka oli herrasmies ja kenellä oli hyvä tuoksu ja kuiva paita. Jos siis pidät ihmisistä, rakastut lavatansseihin!

                                                       Kuikan lava veti hyvin porukkaa

4. Tunnelma. Tanssilavat, erityisesti kesälavat ovat tunnettuja kauniista sijainneistaan järven rannalla. Kotiinlähtiessä voi pulahtaa järveen tai vähintään ajomatkalla ihailla Suomen valoisia öitä. Talvilavat ovat myös saavuttaneet hyvinkin pitkälti korkean tunnelman, sillä samaan paikkaan kun laitetaan iso määrä samanhenkisiä, hyväntuulisia ihmisiä, ei tunnelma voi jäädä latteaksi. Tämä vielä kun höystetään vedossa olevalla esiintyjällä ja jalat mukanaan vievällä musiikilla, on tunnelma miltei käsin kosketeltavissa. Tanssilavojen tunnelmaan sisältyy suurelta osin myös jännitystä. Millainen ilta on tulossa, onkohan tuttuja paikalla, löytyykö uusi uskomaton viejä, pääsenköhän koko iltana tanssimaan? Niin tai näin, kun ensimmäinen kellohame heilahtaa on tunnelma taattu.

5. Laittautuminen. Joku muu saattaisi rankata tämän kohdan miinuksien puolelle, mutta näin kotiäitinä pieni laittautuminen on oikeastaan aika kivaa. Saa hyvästä syystä laittaa kauniin hameen, tylliäkin ja korkokengät. Silmiä voi vähän korostaa tai kikkailla itselleen 50-luvun lookin eyelinerin kanssa.

Hiukset on usein ongelma, ettei ne ole omassa suussa, eikä muidenkaan suussa. Ne eivät saa myöskään muodostua piiskaksi pyöriessä. Tanssiessa tulee varmasti jossain kohdassa hiki, joten huonon kampausvalinnan johdosta näyttää lopulta uitetulta koiralta. Hiukset siis pois naamalta ja malttia käydä välillä siistiytymässä niin koko illan pysyy se huoliteltu kaunis nainen, joka katsoi sinua peilistä lähtiessä. Kun miellyttää omaa silmää, on parempi olo ja hymykin loistaa kauemmas.

Argh! Ei näin.

No olikos lavoilla sitten huonoja puolia?
Tanssilavoilla on monien mielestä huono maine (1). Lihatiskiksi tanssilavoja on kutsunut monen muun lisäksi minun oma mieheni! Ennenkuin tutustui itse sen kulttuuriin. Mediankin puolesta ruokitaan käsitystä, että tanssilavat ovat romantiikan alku ja siellä on kaikilla haku päällä ja sieltä löytyy se elämänkumppanikin (Oman mieheni tapasin kotibileissä ja hänen kotonaan imuri kainalossa, mutta se on sitten ihan oma tarinansa...). No nämähän nyt ei tietenkään ole totuus vaan koskee vain osaa porukkaa! Ja mikäs sen romanttisempaa kuin löytää se elämänvalittu musiikin pyörteissä. Silti, lavoilla on paljon myös harrastajia, jotka käyvät lavoilla liikunnan ja ehkä muidenkin yllämainittujen kohtien vuoksi. Käsitys vain silti istuu tiukassa, eikä ihme. Olin itse yhtenä vuonna helluntai tansseissa. Eräs lehti tuli haastattelemaan ja uteli josko olen helluntaiheilaksi pyrkimässä. Ilmeisesti vastaukseni pitkällisestä harrastuksesta ja perheellisyydestä ei miellyttänyt, koska he julkaisivat ilman haastattelua kuvani, jossa oli vähintään epäilyttävä kuvateksti... Sai muuten lehti palautetta...! Tässäkin tapauksessa tanssit oli hauskat, mutta lehti ihan p*****stä.

                                                               Niinpä...

Noo, ehkä ne lähmät miehet (2), jotka tosiaan tulevat epämukavan lähelle ja hivuttavat kättä selältä alaspäin tai kertovatkin tarvitsevansa unikaverin ensi yöksi, ovat melko inhottavia. Sinänsä pieni sanailu näissäkin puitteissa on ihan ok ja imartelukin sopivissa määrin ihan piristävää, kunhan sen ällörajan yli ei astuta. Vuosien mittaan on itseltä löytynyt jo sisua siirtää se käsi ylöspäin ja harrastajapiireissä tällainen käytös ei olekaan ongelma. Muuten miinusta on ainoastaan lavatanssien suhteellisen korkea sisäänpääsymaksu (3), vaikkakin se on ihan ymmärrettävä kulujen kattamiseksi. Siellä on myös usein liikaa hyttysiä, mutta niitä on muuallakin, joten sitä ei lasketa :)

Sitten ne vanhat papat. Itseäni ei ole koskaan haitannut tanssia kaverieni epäilemien "vanhojen ukkojen" kanssa, itseasiassa usein haen heitä itsekin tanssimaan, heillä on kokemusta, he ovat usein loistavia viejiä ja mukavan korrekteja. Hyvässä lykyssä he ovat myös charmikkaita! Vanhat ukot eivät siis missään nimessä ole miinus.

           Kotona jälleen klo 02:30. Vielä hymyilyttää, Hieno ilta takana, Kiitos Syvälahti la 2.7.

Näiden pohdintojen päätteeksi totean tykkääväni lavatansseista ihan syystä! Joko sinä olet käynyt tanssilavalla? Kerro mikä oli hauskinta, mikä harmitti?