Tauko blogissa ja kohdun poisto

Ensimmäisenä kerron, että minulla on isoja pyöriä lähtenyt liikkeelle. Olen tehnyt elämäntapamuutosta tähän kotiäitiarkeeni ja lisäksi perustanut yrityksen, jonka kasaaminen valmiiksi on vienyt aikaani aika paljon ja tulee sitä viemään vielä hetken aikaa. Blogi on näin ollen joutunut jäädä taka-alalle, erityisesti minua harmittaa tämä voimauttavien kysymyskorttien sarjan vuoksi. 

Tilanne nyt kuitenkin on tämä ja blogi edelleen hakee paikaansa elämässäni. Mietinkin että pidänkö tämän edelleen hyvin henk.koht elämäni väylänä avata ajatuksia, rakea jne vai liitänkö sen jopa yritykseeni, koska minä olen yritykseni ja toisaalta aiheeni usein ovat aika tämmöisiä hyvinvointilähtöisiä...katsotaan. Nyt ilmoitan blogin kuitenkin jäävän tauolle ennalta määräämättömäksi ajaksi ja joskus se palaa, joko tälle sivulle tai jollekin toiselle, mutta siitä ilmoitan varmasti tällä sivustolla :)

Ennen lopettamista haluan kuitenkin vielä avata ajatustani kesällä läpikäydystä kohdun poistostani. Päädyimme lääkäreiden kanssa näinkin radikaaliin toimenpiteeseen, koska vuotoja ei saatu kuriin, rauta-arvot oli alta riman reippaasti ja sen tunsi valitettavasti myös olossa. Neljän terveen lapsen äitinä, vaikka kahdessa on ollut niin tiukat paikat, että edelleen nousee pala kurkkuun niitä ajatellessa, en voi olla kiitollisempi saamastani perheestä. Viides lapsi käväisi haaveissa, mutta pelko siitä, että istukka taas jälleen kerran irtoaisi ei antanut enää rauhaa, lisäksi ultran mukaan kohdun seinämä oli sektiohaavan kohdilta jo niin ohut, että lisäseurannat olisivat varmasti tarpeen.

Kaikenmaailman riskitekijöiden vuoksi, sain ihastuttavan lääkärin, joka on yksi kokeneimpia Suomessa ja hän vielä alkoi ultrassa epäillä, että kohdussa saattaisikin olla reikä, eikä hematooma, jota epäiltiin sektiosta jääneeksi, olisikaan vanha vaan tuoretta verta. Leikkaus olisi siis hyvinkin puollettu päätös. 

Leikkauspäivän aamuna minua suoraan sanottuna pelotti, koska kokemukseni puudutuksista oli ihan hirveitä, ne eivät oikein toiminut ja jälkioireet oli voimakkaat. Onneksi anestesialääkäri otti tämän tosissaan ja päätyikin muitta mutkitta nukutukseen. Leikkaus meni hyvin.

Heräsin sanoinkuvaamattomaan tuskaan ja oksetukseen ja sain kuulla, että olin "ollut hereillä" jo viisi tuntia. Olin ollut koko ajan niin kipeä, vaikka minulle oli pumpattu kuulemma ennätyksellinen määrä opioideja, että en itse tiedä tuosta ajasta (luojan kiitos) mitään. Vielä seuraavat 8 tuntia meni jonkinlaisessa shokissa siitä, että miksi kipua ei saada kuriin. Tänä aikana olimme jo kuitenkin hoitajien kanssa todenneet että kipulääke laittaa vain oksettamaan ja voisin itse kuvailla, että se ikäänkuin herkisti kaikki aistit, myös kipuaistin. Lääkkeen jälkeen kipu ikäänkuin paheni. En siis enää suostunut ottaa opioideja. kolmisen tuntia viimeisen lääkkeen jälkeen alkoi oloni helpottaa ja pää selvitä. Kipuun kokeiltiin "ihan vain" panacodia ja buranaa, kuten minulle asia ilmaistiin :) Se olikin hyvä, koska kivusta tuli siedettävä eikä pää mennyt sekaisin eikä oksettanut. Pään selkiäminen tapahtui keskellä yötä, joten seuraavana päivänä pääsin kotiin.

Toipumiseni kesti n.2 viikkoa, jonka jälkeen toiset 2 viikkoa olin vielä toosi varovainen. Ehdin hyvin miettiä, mitä tapahtui ja mitäs nyt? Istuin nyt sohvalla ja mietin kaikkea tapahtunutta. Kohdussa oli kuin olikin ollut reikä, noin kahden euron kolikon kokoinen. Se on jäänyt sektiossa joko auenneesta tai muuten löyhästi ommellusta ompeleesta. Olisi ollut ajan kysymys, missä vaiheessa vatsaonteloon joka kuukaisi osittain vuotanut veri olisi aiheuttanut tulehduksen. Ja entä se kipu... minut diagnosoitiin opioidiresistentiksi. Opioidit eivät siis oikein meinaa toimia tai vaikuttavat erittäin huonosti tai ilmenevät vain haittavaikutuksina. Suoraan sanottuna minua hirvittää jos enää ikinä joudun mihinkään leikkaukseen. Sektioissa tämä on huomattu puudutusten toimimattomuutena, viimeisimmässä minut jouduttiin nukuttamaan kun en vain puutunut. Sektioista en ole kuitenkaan ollut lähellekään näin kipeä, liekö johtunut haava-alueen pienuudesta sitten verrattuna kohdun ja munatorvien poistoon...

Tällä hetkellä fiilis on kiitollinen. Hienoa että asia saatiin hoidettua, minun ei enää tarvitse jatkuvasti kärsiä ja hyvähän sekin on että tuli ilmi nämä lääkejutut... Lisäksi koen, että kohdunpoisto sinetöi jossain määrin myös tulevaisuuttani. Olen oikeasti nyt jatkamassa niin sanotusti eteenpäin, onhan tässä lapsia tehtykin jo viimeiset kymmenen vuotta :D 

Ihana perhe, ihana arki ja nyt tervetuloa myös työelämä tähän kuvioon mukaan. Olkoon se sitten pienimuotoista tai isompaa, yritykseni puolelta tai jostain muualta, niin nyt minä voin hyvin, oloni on mitä loistavin ja koen eläväni.

Kuulemisiin!

Millaisia tunteita tunnen nyt? (12/52)

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle

matkalle :)

Kesä alkaa olla loppupuolella ja aikamoista haipakkaa tässä onkin ollut. Ei me varsinaisesti olla hirveästi reissattu, mutta kummasti tekemistä on silti aina löytynyt :)

Minulla on tässä syksyn aikana tulossa isoja juttuja, perustin alkukesästä yrityksen ja syksyllä olisi tarkoitus sitä alkaa kasailla. Kotisivut olisi hieno juttu ja tämä blogikin saattanee siinä vaiheessa siirtyä siihen osoitteeseen, tai sitten ei, sen näkee. Olen myös ajatellut paljon työasioita. Hain kesätöihin kätilöksi, mutta en tällä kertaa päässyt. Sinänsä ymmärrän oikein hyvin, onhan täällä kätilökoulu ja sen myötä paljon kätilöitä. Laittaa kuitenkin miettimään, että jos pääsen sinne ikinä muulloin, niin edessä on vuosien pätkätyörumba...kolmessa vuorossa. Työ itsessään on toki ihanaa. Ajattelin tässä kuitenkin yritykseni puitteissa tehdä pientä suunnitelmaa toisenlaiselle urapolulle ja siihen kuulunee myös pientä lisäopiskelua. Mutta siitä lisää taas myöhemmin.

Mutta nämä tunteet. Taustojen perusteella ymmärrätte jos sanon tällä hetkellä tuntevani innostusta, iloa ja inspiraatiota, mutta myös lievää pelkoa, jännitystä ja vajavaisuutta. Tarvitsen aika-ajoin itsetuntoboostauksen, että kyllä tästä yrittäjyydestä selviää, se vain on itselle ihan uusi asia. Tunnen myös aika ajoin riittämättömyyttä kun tekemistä olisi paljon ja tunteja päivässä liian vähän. Olen vähän kuin meidän eskarilainen, joka suurella innolla, odotuksella ja rinta rottingilla on astumassa ison esikoululaisen kenkiin, koulutien ensimmäisewt askeleet on edessä, mutta siellä sydämessä silti häivähtää se pieni jännitys ja pelko siitä että pärjäänkö, osaanko, olenko hyvä. Me tsempataan täällä sitten toinen toistamme :D

Haluan myös pitää kiinni omista kivoista jutuista, ajasta kun voin ihan vain lueskella kirjaa. Ja viime aikoina luettavien kirjojen pinkka on kasvanut sen verran isoksi, että olenkin ihan huoletta ottanut sille vähän enemmän aikaa :) Selvästi kaipaan sitä nyt ja muut asiat ovat tasapainossa, joten nyt on sen aika. Tiedän jo kokemuksesta, että tulee myös aika kun kirjat ei voisi vähempää kiinnostaa :D
Nämä jutut kulkee sykleissä. Jos tälle pitäisi nyt vertauskuvaa hakea niin varmasti se olisi sellainen perinteinen vaaka, jossa kupit voivat heilahtaa puolelta toiselle. Kun seuraa kroppaansa ja tunteitaan, se pysynee hyvin tasassa ja tällä hetkellä iso kirjapinoni tasapinottaa toisessa kupissa olevaa yritys ja arkimöykkyä :D

Tunnen tämän arjen keskellä myös kiitollisuutta. Kiitollisuus yltää ihan kaikkeen, perheeseen, asuinpaikkaan, tähän hetkeen. Olen saanut elämältä paljon ja toivottavasti voin sen myötä antaa myös muille paljon.

Ja taas pääsen tuntemaan rakkautta! Mutta kun voiko sitä olla tuntematta kun ympärillä on salskea mies ja neljä maailman ihaninta tyttöä? Rakastan myös meidän kissaneitejä :) Ja tätä taloa ja mun sukua ja kavereita ja kohta mä taas vollotan täällä... :') Ylitsevuotava kiitollisuus ja rakkaus on kuin suihkulähde, josta loppumattomasti virtaa enemmän ja enemmän rakkautta. Malja ei kuitenkaan koskaan täyty.

Jos oikein kaivelen niin tunnen kyllä myös vähän ahdistusta...En niinkään suoraan vaikkapa ilmastonmuutoksesta, mutta ylipäätään yhteiskunnan paineista ja siitä mihin suuntaan tämä Suomikin menee, saati koko maailma. No se on vain ajateltava, että minä teen yksilönä parhaani ja kun muutkin tekee niin ehkä siitä hyvä tulee. Ser on kuin pieni mörkö sängyn alla...sitä ei näe eikä oikeastaan ole edes varma onko sitä, mutta sen ulkonäön voi kuvitella liiankin hyvin illan pimeinä tunteina. Pelolle ei vain saa antaa valtaa.

Näitä tunteita löytyy näköjään laidasta laitaan koko ajan. Ne on myös hyvä tiedostaa, koska se on polku itsesi kuuntelemiseen, joka taas vie kohti rehellistä, hyvältä tuntuvaa elämää :)
Mukavaa viikkoa kaikille!

Seuraava kysymys tulee tässä:

Tämä onkin mielenkiintoinen:)

Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi

Mistä on hyvä parisuhde tehty?

Meillä on tänään yhdessäoloa 15 vuotta, joista avioliitossa 11 vuotta. Onnittelen itseäni ja puolisoani siitä! Sitten mietin miksi onnitella? Onko se onnenkantamoinen että tässä ollaan? Suuri osa nykypariskunnista eroaa jo tässä vaiheessa. Ehkä me vain sovitaan yhteen tai ollaan sittenkin tehty jotain oikein.

Viime vuonna meillä oli suhteellisen isot juhlat 10-vuotisen avioliittoitaipaleen kunniaksi. Tänä vuonna kävimme Haraldissa syömässä. Kävimme myös kävelyllä harjulla ja kiipesimme näköalatorniin, jossa kävimme alkuvaiheessa treffeillä. Aamukin alkoi jo ruusulla vuoteessa. Ihana mies <3

Isovanhemmillani on jo 60 vuotis hääpäivät takana, mietin väkisin, että kun nyt jo tuntuu, että välillä luen mieheni ajatuksia ja toisinpäin, mitä tämä on 60 vuoden yhdessäolon jälkeen? Kahdesta tosiaan tulee ikäänkuin yksi ;) Eikö sanota, että pitkään yhdessä ollut pari alkaa muistuttaa toisiaan ulkonäöllisesti? Tämä johtunee peililihaksista, jotka peilaavat toisen ilmeitä ja sen vuoksi samat piirteet korostuvat? Eleet alkavat muistuttaa toisiaan.

Sen kummemmin kantaa ottamatta siihen liittyykö itse avioliitto tähän mitenkään, niin pitkän ja onnistuneen parisuhteen takana on muutama seikka, jotka varmaan jo tälläkin lyhyehköllä, mutta silti suhteellisen pitkällä kokemuksella voin teillekin jakaa:

1. Jaetulla ykkössijalla on Rakkaus ja Kunnioitus. En osannut päättää kumpi näistä olisi ensimmäinen...voi kyllä myös olla, että rakkaus pitää sisällään kunnioituksen. Ilman kunnioitusta voi olla nimittäin vaikea rakastaa, en ainakaan itse osaa kuvitella rakkautta ilman kunnioitusta. Parisuhteessa. Toisaalta, kunnioittaa voi ilman rakkauttakin varmaan, mutta se taas ei ehkä ole mielekäs perusta parisuhteelle, jossa romanttisenkin rakkauden nälkä olisi tarkoitus sammuttaa. Pitkänlinjan kunnioittaminen kannattelee senkin hetken yli kun toinen on tunnekuohussaan tölväissyt jotain tyhmää eikä rakkaus roihua. Taas toisinpäin, kun toinen on mokannut tai aiheuttanut pettymyksen kolhaisten kunnioitusta, rakkaus paikkaa tilanteen ja tuo anteeksiannon. Jos jompikumpi näistä katoaa, tuppaa toinenkin katoamaan. Ja paikkaus onkin sitten paljon vaikeampaa kuin niiden menetys. Järkevintä on siis vaalia niitä, kun ne vielä kukoistavat.

2. Luottamus. Tämänhän kaikki tietää, se täytyy ansaita. Toisilla sen voi menettää vain kerran toisilla useamman. Siihen nivoutuu taas niin monta muuta asiaa...vilpittömyys, halu, teot, anteeksianto, katkeruus jne jne. Toimivassa parisuhteessa toiseen kuitenkin olisi hyvä pystyä luottamaan yhtä paljon kuin itseensä jos ei jopa enemmän ;)

3. Usko ja toivo. Ei sitä turhaan avioliittoon vihkimisessä toisteta: "Usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus." Nämä ovat hyvinä aikoina niitä, jotka ylläpitävät unelmia, suuria suunnitelmia, positiivista ajattelua, iloista mieltä ja mielikuvaa yhteisestä vanhuudesta. Huonoina aikoina ne edustavat samoja asioita, mutta silloin niitä on entistä tärkeämpi tietoisesti tuoda esiin.

4. Joustavuus. Elämä ei aina mene parisuhteessakaan niin kuin suunnittelisi, joustaminen tuo tällöin liikkumatilaa. Joustavuus on hyväksi myös siinä, että kummallakin saa olla omiakin asioita, harrastuksia jne. Tällöinkin liikkumatila takaa kummallekin niin tärkeän oman ajan.

5. Inhimillisyys. Kun muistaa, että myös se rakas puoliso on "vain" ihminen. Kaikissa on asioita jotka ärsyttävät toista joskus. Virheistä (yleensä) oppii ja näin voimme kasvaa yhdessä lisää.

6. Tämä ei ehkä kuuluisi viimeiseksi, mutta yhdessä viihtyminen on tosi tärkeää! Että yhdessä on juteltavaa, tehtävää, nauramista, iloa ja ajanvietettä. Mitä sitä olla yhdessä jos ei ole mitään yhteistä mielenkiintoista asiaa jaettavaksi? Ei mitään tekemistä...


No tässä nyt oli äkkisiltään jotain mitä tuli mieleen parisuhteesta. Näistä kohdista ehkä jo huomaa, ettei parisuhde ole ihan itsestäänselvä asia...Se vaatii kyllä työtä, molemmilta. Yksin on mahdotonta pitää parisuhdetta pystyssä. Ja onneakin kyllä tarvitaan. Tästäkin syystä otan ilolla vastaan kaikki onnentoivotukset tulevaisuudenkin varalle :)

Elämä voi olla ihan täyttä ja hyvää ilmankin parisuhdetta, mutta mikä on sitten palkinto jos olet hyvässä parisuhteessa? Sinulla on aina joku jakamassa arjen ilot ja surut. Nauraminen on yhdessä ihanaa! Vierelläsi on aina ihminen johon luottaa ja jonka kanssa voi jutella mistä vaan. Kotitöitäkin voi olla puolet vähemmän ;) Saat antaa itsestäsi jollekin kaiken, ja vastaanottaa toiselta. Olla yhdessä, sellaisena kuin olet. Ja minulla on ollut jostain lapsuudesta asti haave toisesta "puoliskostani" ja tässähän se nyt näyttäisi olevan <3

Tässä sitten uskoa ja toivoa ja huumoriakin sisältävä kappale, joka fiilistelee aika kivasti pitkää yhteistä taivalta ja vielä itselleni niin rakkailla lavatansseilla :) Ihanaa päivää muillekin!

Mistä olen kiitollinen juuri nyt? (11/52)

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle

matkalle :)

Mahtavaa Kosmista naurua, HAhhhahaaHaaa. Pääsimme yhteen lempiteemoistani, kiitollisuuteen.
Jos et vielä ole kuullut vetovoimanlaista niin nyt kuulet. Se nimittäin liittyy kiitollisuuteen.

Eli, samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Jos ajatuksesi jatekosi ovat positiivisia, vedät puoleesi positiivisia asioita ja elämä helpottuu. Olen kokeillut tätä pari kertaa hyvinkin pinnallisilla jutuilla, esim. parkkipaikan löytymisellä kirjaston pihasta: "Ihanaa että kirjaston pihassa on juuri minulle sopivasti tyhjä paikka" ja on se toiminut tai sitten on ollut tosi hyvä tuuri joka kerta :D

Tästä päästään siis kiitollisuuteen. Jos olet kiittollinen asioista, joita sinulla on, vedät puoleesi entistä enemmän yltäkylläisyyttä (ja jos mikään ei muutukaan niin ainakin olet tyytyväinen nykyisiin asioihin.) Ja ainahan asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. Tai ainakin aina on joku jolla on vielä kurjempaa...mikä ei sinänsä nostata mieltä, mutta auttaa konkreettisesti ymmärtämään omat kiitollisuuden aiheet.

Tässäpä sitten lista, mistä olen juuri nyt kiitollinen:
- Perheeni on kaikkeni
- Suku on paras
- Joudun taistella ennemmin ylensyöntiä kuin nälkää vastaan
- Olemme kaikki perusterveitä
- Elän maailmassa, jossa tietoa on saatavilla
- Elän Suomessa, missä minulle on mahdollistettu esimerkiksi opiskelut ja perheen perustaminen
- Olen saanut kasvaa iän myötä; tehdä nuoruuden virheeni, oppia niistä ja saada ne anteeksi
- Saan opettaa lapsianikin kunnioittamaan ja rakastamaan kaikkia tasavertaisina
- Olen saanut laajan tietomäärän äitiydestä
- Olen toteuttanut jo haaveitani ja niitä on vielä roppakaupalla jemmassa toteutettavaksi
- Mieheni on hyvä isä, mahtava puoliso ja yksinkertaisesti mahdottoman hyvä ihminen
- Saan toteuttaa itseäni eri tavoilla. Esim. tämä blogi, piirtelyt, näyttely, tanssi, laulu, työni jne jne.
- Mieheni on kestänyt ja jopa tukenut kaikenmaailman pika pika innostuksiani milloin mihinkin aiheeseen.
- Kotini on juuri minulle sopiva
- Olen löytänyt tyylini (se olikin aika pitkään hukassa...)
- Olen päässyt suhteellisen hyvin irti sokerista, suklaa on kyllä vielä pahe...
- Pidän itsestäni enkä edes häpeä myöntää sitä
- Olen kiitollinen, että ihan oikeasti toivon kaikille hyvää
- Nykyteknologiasta ja esimerkiksi lääketieteen kehittymisestä
- Ystävistäni <3
- Meillä on ehkä kaksi hassuinta kissaa mitä löytyy
- Elän maassa, jossa nainen on tasavertainen
- Minulla on itsemääräämisoikeus (josta pidänkin tiukasti kiinni.)
- Olen löytänyt luonnon luoman monipuolisen työvälineen sekä fyysisen terveyden että oman kasvuni tueksi. Luonto on hyvä lääkitsijä.
- Terveyteni on nyt paranemaan päin, luojan kiitos toimenpiteeni kolme viikkoa sitten meni hyvin. (tästä myöhemmin lisää...)
- Minulla on kiva läppäri, jolla tehdä omia juttuja, kuten blogia...
- Olen myös kiitollinen pienistä mukavuuksista, kuten Harry Potterista, parista oikein hyvästä tv- sarjasta sekä kauniista alusvaatteista (arjen luxusta)
- Siitä että minulla on mahdollisuus myös auttaa muita
- siitä, että löysin juuri kaupasta mitä parhainta minttu raakasuklaata, nam nam...
- Kerrankin olen tekstini kanssa oikeassa päivässä ja julkaisu ajallaan

Kuten huomaatte, kiitollisuuden aiheet voivat olla isoja tai pieniä, maallisia tai ikiaikaisia viisauksia sisältäviä elämäntotuuksia. Ja näitähän tulisi varmasti loputtomiin, mutta tämä lienee aika mielekkään kokoinen lista luettavaksi. Pääasia, että olet kiitollinen. Ja minä olen kiitollinen. Kiitos.

Kiitos myös siitä, että ymmärrätte minun olevan välillä kovin kiireinen kotiäiti, joten jotta pääsen jo tähän kellonaikaan nauttimaan tämän päiväisestä Milanon naisten paratiisin romantiikasta ja ihanasta italian kielestä, ymmärtänette minun lisäävän seuraavan kysymyksen tähän heti huomenissa. Kiitos!

Muoks: tässä sitten seuraava kysymys johdattamaan henkistä kasvuasi eteenpäin😊

Olenko elossa vai elänkö? 10/52

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle
matkalle :)

Olen huomannut näitä kortteja nostaessa, että välillä tällainenkin yksinkertaisen oloinen kysymys onkin
piilotettu ujuttamaan mieleen elämän tärkeitä oivalluksia...

No tässähän hyvinkin helposti voidaan heti todeta, että aikaa kuluu aika paljon siihen, että teen asioita,
jotka pitävät minut hengissä. Tiedostamatta ja ihan tiedostaen. Hengitän, syön, juon, teen osani joko
kotona tai töissä, että saadaan leipää pöytään ja pidetään koko perhe hengissä itsemme mukaan lukien.
Huolletaan asuntoa, ostetaan vaatetta, Suomen talvi on kylmä.

Sitten aletaan pohtia, että niin, kyllähän sitä pärjää vähemmälläkin kuin mitä itsekin teen. Ei sen
lämpimän vaatteen tarvitse olla viimeisintä muotia eikä edes ehjä, jotta ihminen selviäisi. Kodin ei
tarvitse olla sisustettu, ennenvanhaan luola ajoi saman asian. Piti hengissä.
Toisin sanoen aika moni asia, jota alkuun ajatteli '"hengissä selviämiseksi" -tekemisenä, onkin asia,
joka saa minut kokemaan olemassaoloni jossain määrin miellyttäväksi. Saan kehittää itseäni, saan
nauttia kauniista asioista. Nykyajan mukavuudet ovat nimenomaan juuri sitä, nykyajan Mukavuuksia,
joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä hengissä selviämisen kanssa.

Toisaalta, nykyään on myös paljon "nykyajan mukavuuksia", jotka vaikeuttavat perinteistä hengissä
selviämistä...jos et ole järjestelmässä mukana, et saa terveyspalveluita. Tämä voi olla aika kohtalokasta.
Jo pelkkää luottotietojen menetys vaikeuttaa päivittäisten asioiden hoitamista, koska tarvitset yleensä
sähköisiä pankkitunnuksia joka paikkaan ja käsittääkseni niidenkin saaminen on hankalaa ilman
luottotietoja. Puhumattakaan puhelinliittymistä jne. Toki ne eivät suoraan ole elintärkeitä, mutta täytyy
sanoa, että vaikeaksi menisi perus asioiden hoitaminen ilman näitä.

Jos ryhtyisi omavaraiseksi kaiken suhteen niin silloinhan nämä asiat ehkä yhdistyisi? Riippuu vähän
mitä kukakin pitää asiana, joka saa sinut itsesi tuntemaan olevasi elossa. Toiselle se on joku extreme
harrastus, jossa rikotaan rajoja, toiselle voi riittää kasvimaan möyhiminen. Eikös nykyään aika paljon
yleistynyt nuorison viiltelykin liity tähän, että kun mikään ei tunnu miltään niin tuotetaan jonkinlaista
kipua, joka täyttää tyhjiön? Ihminen kaipaa myös tunteita. Muutenhan millään ei ole mitään väliä.
Ne kasvattavat meitä elämässä, välillä niin tuskallista kuin se onkin. Nyt tuli myös mieleen, että
saattaisiko tällaiseen asiaan liittyä myös esimerkiksi tunnesyöminen...?
Saadaan aikaan jonkinlainen mielihyvä...

No nyt lähti sitten ajatus rönsyämään :D

Jälleen keskityn kortin kysymykseen "teetkö enemmän"... Vaikea sanoa. Jos nyt käytetään tuota yllä
pohdittua ajatusta siitä mitä ihminen ihan oikeasti tarvitsee pysyäkseen elossa ja mitä teen sen eteen,
käy kysymys todella yksinkertaiseksi. Suurin osa kaikesta mitä teen on aika turhaa hengissä selviämisen
kannalta. Aika noloa. Kaikki mitä teen onkin "turhaa" :D

No tämä kannattaa tietenkin ajatella niin, että olen siitä onnellisessa asemassa, ettei minun tarvitse
käyttää kaikkea aikaani hengissä selviämiseen vaan saan todella myös nauttia elämästä, oppia siitä,
auttaa muita. Eikö se juuri ole elämäntehtävä? Elämäntehtävä ei ainakaan voi olla vain selvitä hengissä,
koska silloin kukaan ei toteuttaisi sitä, kaikki me täältä kuollaan kuitenkin.

Suurin osa minun tekemisestäni joko parantaa elämänlaatuani tai kehittää itseäni. Olen joskus miettinyt,
miten vanhat ihmiset ovatkin ehtineet kokea niin paljon... itsestä kun joskus nuorempana tuntui ettei
minulle ainakaan koskaan tapahdu mitään. No nyt on pian 34 vuotta elämää takana ja kyllä tästä jo
yhden kirjan kirjoittaisi ;) Kummasti maailma ei vain lillu eteenpäin, asioita tapahtuu, halusi tai ei.
Kaikki arkisetkin tapahtumat laajentavat maailmankuvaa, näkemystä, suvaitsevaisuutta.

Ja vaikka tässä nyt on toivottavasti vuosia enemmän edessä kuin takana, niin kyllä jo tällä kokemuksella
olen huomannut sen arjen nimenomaan opettavan ja tuovan sen tunteen, että olen elossa. Varsinkin
asiat, jotka ovat merkityksellisiä minulle, ruokkivat luonnettani, silloin loistan. Illalla kun istun sohvalle,
mietin päivän tapahtumia, näen lapset nukkumassa, oikaisen itsekin selkää ja kaikessa siinä
rauhallisuudessa huomaan eläväni aika täyttä elämää.

Kahden viikon päästä uusi kysmys:

Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta.
Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  
Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi

Voimauttavat kysymykset 9/52

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle matkalle :)

Huomasin tämän olevan harvinaisen vaikea kysymys...olen nyt hanmotellut tätä kirjoitusta useamman kerran, mutta en tunnu pääsevän puusta pitkään. Minun on jotenkin vaikea käsitellä tätä "keskitynkö enemmän"... 

Mistä tietäisin edes että keskittyisin enemmän siihen miltä elämäni näyttää kuin tuntuu? Nämähän kulkevat osittain varmasti käsi kädessä. Usein hyvältä ulospäin näyttävä myös tuntuu hyvältä. Pääsen tästä rehellisyyteen...Voisin siis kysyä elänkö itselleni rehellistä elämää? Jos elän itselleni rehellisesti, voin myös hyvin ja elämä tuntuu hyvältä. Näin ajattelisin. Ja näin pyrin myös tekemään.

Aloin pohtia ensin, että kyllähän sitä ihmiset tekee varmaan aika paljon asioita ulkokuoren kiillottamiseen(kin), nämä asiat eivät oikeastaan kulje kovin kaukana toisistaan. Usein asiat, jotka kiillottavat ulkopintaa, ovat myös niitä, jotka saavat oman elämän tuntumaan kivalta. Meikkaaminen, ei muuta fyysistä oloa, mutta ilman peiliä tai muita ihmisiä en osaisi edes ajatella, että kauneusihanne olisi jotain muuta kuin oma tuttu naama, silti siitä tulee hyvä olo ja saa fiiliksen itsevarmemmaksi. Kumpaan tämä siis kuuluu? Jos mietitään autanko muita siksi, että he saisivat minusta paremman käsityksen niin en missään nimessä. En myöskään osta autoa siksi, että naapurit kuvittelisivat minulla olevan jotenkin yltäkylläisesti kaikkea, eli jos pihaan ilmestyy joku Jaguar niin sitten meille on ilmaantunut ihan törkeesti fyffeä jostain :D Ei, kyllä viime vuosikymmenellä ensimmäiset valonsa nähnyt Caddy max ajaa meidän perheen asiaa paremmin, se on kätevä ja voin sanoa nauttivani sen suomasta arjen helppoudesta :) 

Olennaista ei toisaalta ollutkaan se, teenkö sitä vaan keskitynkö siihen enemmän kuin siihen miltä elämäni tuntuu? Ja nyt voin ihan rehellisesti sanoa, että en keskity. Pidän itseäni melko käytännönläheisenä ja pyrin tekemään elämästäni helppoa. Silloin asiat usein ohjautuvat juuri siihen suuntaan, että on pakkokin keskittyä siihen miltä se elämä tuntuu! Ja ilokseni voin kertoa, että hyvältä tuntuu :) Mitä nyt välillä on aivot solmussa kaikesta siitä analysoinnista ja pohdinnasta jota harrastan, mutta se taas ei liity myöskään ulkopuolelle joltain näyttämiseen.

Ja voihan joku myös näyttää tietentahtoen ulospäin huonommalta kuin oikeasti on herättääkseen muissa tunteita tai saadakseen apua tai sääliä tms. Sitä ei varmaan voi kutsua ulkokuoren kiillottamiseksi. Silloin ei kyllä ole myöskään itselle rehellinen, mutta toki sillä voi saada elämäänsä jotain kaipaamaansa, huomiota tms, jolloin ehkä se elämä tuntuu oikeammalta...

No itse en koe näin kuitenkaan toimivani, paitsi kerran kuussa kun vaadin vähän ylimääräistä hellää hoivaa ja sääliä ;) No ei vaineen...xD

Tjaa tässä olikin näköjään mennyt yksi ylimääräinen kaksi viikkoinen...aika menee niin nopsasti, hupsista hei  :D Palaan toivottavasti seuraavaan kysymykseen kahden viikon kuluttua, Nythän on alkamassa hellejaksokin! Ihanaa kesää kaikille! Ja kysymys kuuluu:

Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi

Synnytysväkivalta ja sen kaksi puolta.

Viime viikkoina on mediassa keskuteltu näkyvästi äitien kokemasta synnytysväkivallasta.  #metoo kampanja, "minä myös synnyttäjänä", nostaa esiin äitien kokeman "synnytysväkivallan" kokemisen epäoikeudenmukaisuuden. Tähän kuuluvat toimenpiteet, jotka toteutetaan rutiinisti vanhemmilta kysymättä. Usein näihin lukeutuu esimerkiksi kalvojen puhkaisua tai välilihan leikkausta, jotka usein ovat henkilökunnalle arkipäiväisiä asioita, mutta voivat aiheuttaa äidille hyvinkin "poljetun" olon, erityisesti, jos äidillä on eriävä ajatus toimenpiteiden tarpeellisuudesta.

Aiheen henkilökohtaisuus ja sen valtava merkitys sekä synnyttäjälle itselleen, että kätilölle jokapäiväisessä työssään takaa sen, että keskustelu on ollut vähintäänkin rumaa. Valitettavan usein kommenteissa tai jopa itse artikkelissa on joutunut lukemaan, kuinka pitäisi olla vain tyytyväinen, että lopputulos on hengissä oleva vauva. Tämä osoittaa vain sen, että näin ajattelemattoman lauseen heittävä kommentoija ei ole ymmärtänyt kampanjan ajamaa asiaa. Kukaan, ei kampanjan järjestäjät, ei kätilöt, eikä varmasti äiditkään toivoisi, että vastuu kaikesta tiedosta siirrettäisiin äidille, kätilöt vain seisoisivat vieressä tekemättä mitään. Kukaan ei halua eikä tavoittele paluuta keskiajalle tai lapsikuolleisuuden nousua. Ei.

Kaikilla ryhmillä on sama tavoite. Kaikki tähtäämme terveeseen vauvaan ja hyvään synnytyskokemukseen, joka täyttyessään edistää äidin äidiksi kasvamista, varhaista vuorovaikutusta ja lujittaa koko perheen yhteenkuuluvuutta. Kaikki tähtäävät nykyajan vaatimuksia vastaavaan synnytyskokemukseen turvallisuudesta tinkimättä. Kätilön työ on tukea äitiä synnytyksessä, toimia osaavana ammattilaisena takaamassa turvallista synnytystä kaikkien kannalta, äiti on kuitenkin ohjaksissa omassa synnytyksessään. Synnyttäminen on yhteistyötä.

Miten tästä sitten saatiin tällainen sota aikaiseksi? Osa hoitohenkilökunnasta on ottanut nokkiinsa ja usein keskusteluun vedetään jälleen (kuten kaikissa muissakin ääripäänkeskusteluissa) marginaaliset potilastapaukset, joissa vauva on todella kuolemassa ja äiti ei suostu keisarinleikkaukseen... Tiedän, että oma kokemukseni synnytyssalissa työskentelystä on lyhyt, mutta tuon 9kk aikana, jonka olen ollut harjoitteluissa ja töissä, ei kohdalleni sattunut yhtäkään, en myöskään tuona aikana kuullut muille tulleen yhtäkään tällaista. Sen sijaan tänä aikana tuli muutamiakin matka/kotisynnytyksiä, Tosi monta venäläistä synnyttäjää sekä muutama yllätysäiti, jotka eivät tienneet olevansa raskaana. Haluan tuoda esiin, että näitä kaikkia pidetään tosi harvinaisina, mutta niihin törmäsin useammin kuin kerran lyhyen kokemuksenikin aikana. Kyseessä lienee siis todella todella poikkeuksellisen harvinainen ryhmä? Vai mitä mieltä kätilöt olette? minun harjoitteluista ja töistä on jo vuosia, joten onko asia nykypäivänä muuttunut tuohon suuntaan huomattavasti enenevissä määrin?

Jos pysytään nyt kuitenkin jokapäiväisissä synnytyksissä...miksi henkilökunta otti tämän itseensä? Eikö meidän tehtävämme ole taata äidille turvallinen ja hyvä synnytyskokemus? Kukaan tuskin saa hyvää kokemusta jos tuntee tulleensa poljetuksi, jos kokee, että häntä ei kuunneltu tai hänen arvomaailmaansa pilkataan tai epäsuorasti piikitellään. Emmekö me ammattilaisina osaa ilmaista itseämme toista kunnioittavalla tavalla?

Kun äiti otetaan vastaan synnytyssaliin, voi tilanteet olla hyvin erilaisia. Toiset ovat jo pää puoliksi syntyneenä, kun toisilla on synnytys vasta vähän käynnistymässä. Tämä ymmärrettävästi luo hyvin erilaisia vastaanotto tilanteita myös kiireydeltään. Jos synnytys on vasta käynnistymässä, ehditään äidin kanssa varmasti suunnitella ja kuulla hänen toiveitaan ja arvojaan enemmän kuin äidiltä joka ehtii juuri sisään, että saadaan vauvasta koppi. Jokainen äiti ja tilanne on niin erilainen. Ja jokaisen kanssa kätilö varmasti tekee parhaansa. Kyse on siis toimintamalleista, jotka kätilö ja äiti näkevät eri silmin. Ongelmahan syntyy vasta, jos äidillä on ollut eri toiveet joita kätilö ei kunnioita joko oman näkökulmansa vuoksi tai epähuomiossa ohittaa nämä.

Lopputulokseen vetoaminen, että lapsi on hengissä on tässä keskustelussa sama kuin sanottaisiin puukotuksen uhrille, että älä valita, sinä olet hengissä. Tottahan sekin on, ja varmasti kukin tahollaan on lopputuloksesta kiitollinen. Se ei silti tarkoita, että teko olisi oikeutettu. Puukotuksen uhri tekee rikosilmoituksen ja epäoikeudenmukaista kohtelua kokenut synnyttäjä saa ilman dissausta tehdä aiheellisen valituksen.

Tässä on peiliin katsominen meillä ammattilaisilla. Miksi äidit, jotka toivovat omia arvojaan kunnioitettavan tai ehkä luonnonmukaisempaa synnytystä, joutuvat raskausajan pelätä sairaalan vastaanottoa, vaikka harvemmin kai ammattilaiset ihan päin naamaa dissaa...? Eihän? En voisi uskoa sitä. Miksi kätilöistä on yleistetty päällepäsmärikuva? Miksi osa äideistä pelkää, että heitä ei kuunnella ja valmistautuvat synnytykseen kuin taisteluun? Ja niin he tekevät, olen jutellut lukuisten äitien kanssa ja tämä sama asia nousee esiin usein. Tämä lisää äidin stressitasoa ja vaikuttaa epäsuotuisasti vauvaan. Jostain nämä mielikuvat ovat alunperin tulleet ja jokin niitä pitää yllä edelleen. (Täytyy sanoa, että itse olin viimeisimpäni kanssa valmentautunut hypnosynnytykseen ja sain itse hyvän vastaanoton. Sääli vain, että istukkani päätti osittain irrota liian aikaisin, joten menimme suoraan sektiosaliin.)

Muutos lähtee sairaalan sisältä, sen vuoksi sanon, että katsotaan peiliin. Vaatisiko tämä muuta, kuin suvaitsevaisuutta, toisen arvostamista ja normaalia kanssakäymistä? Suurin osa asiakkaista osaa neuvotella tarpeen tullen, etenkin jos hänelle on osoitettu ymmärrystä ja kunnioitusta sairaalaan tullessa. Yhteistyö on helpompaa kun osapuolien välillä vallitsee molemminpuolinen kunnioitus! Jos neuvotteluille ei ole aikaa, on aika järjestettävä automaattisesti mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen keskustella asia niin monta kertaa vanhempien kanssa läpi kuin tarve vaatii. Henkilökunta voi myös pyytää anteeksi, jos on tullut kävelleeksi toisen yli. Vilpitön anteeksipyyntö on usein riittävä äideille, hekin tietävät, ettei kukaan halunnut pahaa. Samalla on ehkä sopiva hetki nostaa positiiviset asiat esiin, eli se hengissä oleva ihana vauva. Ei huonoja kokemuksia poistaen vaan yksinkertaisesti positiivisia asioita korostaen.

                                              "Vaatisiko tämä muuta, kuin suvaitsevaisuutta, 
                                                 toisen arvostamista ja normaalia kanssakäymistä?"

Omat synnytyskokemukseni ovat monenkirjavat. Olen ollut useammassa sairaalassa. On alatiesynnytystä ja sektiota. Kaksi lapsistani olisi varmasti kuollut ilman ihan mahtavaa henkilökuntaa ja kehittynyttä lääketiedettä. Matkalleni osui paljon kätilöitä ja lääkäreitä, työkavereitanikin, jotka keskustelivat, kertoivat ja ottivat ihan mahtavasti huomioon. Kiitos siitä! Olette korvaamattomia. Lopputulos on onnistunut kaikkien neljän kohdalla.

Valitettavasti olen kohdannut synnyttäjänä myös vähättelyä ja Toiveideni ohittamista...näen asioiden molemmat puolet...ymmärrän miksi näin on käynyt, enkä syytä siitä ketään, mutta omallekin kohdalleni osuneet asiat ovat sellaisia, joissa on kyse ihan vain sanamuodoista tai yksinkertaisesti toiseen vakavasti suhtautumisesta. Omalla kohdallani nämä olisi ollut vältettävissä hyvin helposti. Kyllä, kannatan siis keskustelun avaamista. Toivon, että me ammattilaiset lähdemme muuttamaan asennettamme yleisellä tasolla luoden turvallisen ilmapiirin myös äideille, jotka eivät "vain heittäydy" järjestelmän vietäväksi. Toivomme, että he voivat jatkossakin tulla turvalliseen paikkaan synnyttämään omia arvojaan polkematta. Me voimme kehittää itseämme, koska me olemme rautaisia ammattilaisia ja se luo vain entistä vahvemman pohjan ammattikuntani ihan mahtavalle työnkuvalle.

Ymmärrys luo luottamusta, luottaen äiti on rennompia ja synnytys sujuu paremmin. Kaikki voittavat!

Miten osoitan rakkautta? 8/52

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle matkalle :)

Ah, ja täältä se taas nousi, rakkaus! Olen huomannut, että kun mietiskelen ja analysoin asioita, yleensä itseäni, ajatuksiani tai kokemuksiani, pääsen setvimään joko anteeksiantoa tai rakkautta. Ja varmasti ne kulkee myös käsi kädessä.  Aihe on siis sinällään tuttu juttu. Mutta, kuinka osoitan rakkautta itselleni...

Itsensä rakastaminen on vähintä mitä voit  koko maailmalle tehdä. Se on pohja, perustus, jonka päälle kaikki muu rakennetaan. Jos teet elämäsi aikana paljon hyvää, autat muita, mutta et pidä itsestäsi, oletko päässyt kehityksessäsi eteenpäin? Kuka auttaa sinua? Miltä tuntuu jos näet jonkun muun sättivän itseään? Täältä se tulee: Lohdutat ja kehoitat anteeksiantoon, olemaan itselleen suopea :D Ja jos itse teet väärin...? Käsittelet sitä vuosikausia päässäsi ja lopulta saatat häpeissäsi haudata asian syvälle sisimpääsi ja päättää unohtaa koko jutun...Sinne se on sitten hyvin haudattuna.

Kuinka osoitan itselleni rakkautta?

Pohjustukseni ei ollut ehkä kovin selkeä, mutta se ajoi asiansa, sillä ensimmäinen tapa osoittaa itselleni rakkautta onkin juuri anteeksianto. Jos en anna itselleni inhimillisiä erehdyksiäni anteeksi, olen tunteissani epätasapainoinen. Poden syyllisyyttä, katkeruutta, ehkä surua, vihaa? Tällaisena en ole kovin rakastettava. Keräisin ehkä lähinnä sääliä. Itsesääliä. Se ei johda mihinkään, joten anteeksianto on välttämätöntä onnelisen arjen vuoksi. Rakkaus on iloa onnea, hyvää oloa, tyytyväisyyttä, vai mitä? Olen omassa seurassani iloisempi jos oloni on hyvä, jos olen kohdannut myös haasteeni ja myöntänyt virheeni. Kyllä, anteeksianto on suurinta rakkautta itseäni kohtaan!

Toki osoitan itselleni rakkautta myös hellittelemällä itseäni ihan perusarjessa. Sallin itselleni kaunistautumisen ja teen ruokia joista pidän. Joskus käyn shoppailemassa ja kampaajalla. Viimeksi kun sain hetkisen itseni kanssa, lähdin elokuviin, yksin. Se oli oikein mukavaa sekin, eihän elokuvissa voi oikein jutella kuitenkaan.  Laitan kotini kauniiksi, puhun itselleni nätisti. Pienet arjen piristykset ovat rakkautta ja kertovat minulle: Minä rakastan sinua.

Rakkautta on myös rajat. Ihan kuin lapsilla, myös itselläni. Tiedän voivani paremmin jos en syö ähkyä, jos korjaan jälkeni ja saan elää siistissä kodissa, jos menen ajoissa nukkumaan. Näistäkin saa joskus joustaa, mutta kyllä terveyden vaaliminen on yksi rakkauden osoitus itseäni kohtaan. Jos olisin itselleni yhdentekevä, mitä väliä minulle olisi kuinka voin, miltä näytän, olenko sairas vai terve. Huolehtimalla itsestäni kuin lapsistani, osoitan että olen huolehtimisen arvoinen, tärkeä, myös itselleni.

Haluan ymmärtää itseäni, ehkä sekin on rakkautta. Se näkyy kiinnostuksena ja kärsivällisyytenä. Tai näkyy aina silloin kun siihen kykenen. Toki muitakin kohtia aika ajoin harjoitellaan, mutta tämä kohta on selvästi kompastuskiveni. Ei niinkään kiinnostus vaan kärsivällisyys :D Ei ihan vahvimpia puoliani omalla kohdallani. Tähän sain joskus vinkin rakkaalta mieheltäni, että jos lapsi ei opi kävelemään, kauanko annat hänelle aikaa oppia sen? No varmasti ihan niin kauan kun hän sitä tarvitsee. No, miksipä sitten kohtelen itseäni kaltoin ja vaadin itseltäni asioita ja suorituksia hetkessä, vaikka tiedän niiden oppimisen vievän aikaa... Näin se on. Ja tällä ajatuksella, että onhan minulla koko elämä aikaa, muistan itseäni rakastaa.

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", siteeraan Raamattua, Matteuksen ja Markuksen evankeliumista. Tätä kutsutaan myös rakkauden kaksoiskäskyksi, sillä siinä kehoitetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseään. Tämä onkin mielenkiintoinen asetelma, sillä tässä ei kehoiteta suoraan rakastamaan itseään, vaan rakastamaan muita niinkuin itseään. Tämä avaa meille oven ymmärtää, miksi ihmiskunnassa tapahtuu kamalia asioita. Ääriesimerkkinä,  Miksi meissä on tappajia, raiskaajia, pahoinpitelijöitä jne. Kun kaltoinkohtelet toista, se on peili omasta kohtelustasi, siitä mitä kuvittelet ansaitsevasi. Tai näin minä sen näen, eihän tämä mikään kiveen kirjoitettu totuus ole. On siis äärimmäisen tärkeää rakastaa itseään, jotta voi elää ja nauttia elämästä muiden kanssa.

Kuinka osoitan rakkautta muille?

No yllä kirjoitetun perusteella vastaus pitäisi olla "rakastan itseäni".  No, itsensä rakastaminen on ehkä kuitenkin aika välillistä, joskin välttämätöntä.

Konkreettisemmin osoitan rakkautta läheisilleni hymyllä, halauksella, kauniilla sanoilla. Sitten tietysti aikaani antamalla. Joskus olen kuuntelija, joskus lisäkäsi. Käytännön apu on osoitus rakkaudesta. Toisen ilahduttaminen on rakkauden teko. Joskus rakkaus näkyy vain läsnäolona tai tekstiviestinä.

Mietin myös, että yleensä nämä auttelut ym. on ystävien kesken, entä sitten muut, tuntemattomat? Kuinka osoitan heille rakkautta? En ehkä yleensä osoita sitä kovin konkreettisesti, tottakai ohimennen pikku autteluita, nostetaan vaunut portaista, pidetään ovea auki...ehkä hymy, katsekontakti, reipas olemus. Tällöin en pelkää heitä, eikö se ole aikamoinen luottamuksen osoitus? Luottamushan on varmasti myös rakkautta. Vaikka kai voi olla rakkautta vaikka ei toiseen luottaisikaan? En aina luota itseenikään vaikka rakastankin...vaikeaksi menee :D

Kaikki hyvä on varmasti jossain määrin lähtöisin rakkaudesta ja toisaalta myös luo rakkautta, joten olemalla hyvä itsellesi ja muille osoitat rakkautta sekä itsellesi että muille.

Tässä sinulle seuraava kysymys matkallasi:

Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi

Kuka tai mikä määrittelee elämäni sisällön? (7/52)

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle matkalle :)

Tiedän, nyt ei ole maanantai...mutta kun oli pääsiäinen ja kaikkea...okei, seli seli. Onneksi tulee aina uusi viikko ja uusi mahdollisuus olla ajoissa. Nyt asiaan: 

Elämän sisältö jo itsessään laittoi minut miettimään...mitä se on saatika kuka tai mikä sen määrittelee.

Elämän sisältö on syy herätä aamulla. Se luo merkityksen päivään. Sen vuoksi haluamme kehittyä ihmisinä ja olla sosiaalisesti hyväksyttyjä. Se luo merkityksellisyyden tunteen kun olemme osa porukkaa, yhteiskuntaa, harrasteryhmää jne. Elämän sisältö...se on kaikki mitä meillä on, hyvässä ja pahassa, osasimmepa nauttia ja oppia siitä tai emme.

No kuka tai mikä sen määrittelee...Ensimmäisenä nousee vahvasti mieleen yksi sana: "minä".  Tämähän ei ole ainoa oikeas vastaus, mutta täytyy muistaa kuinka olennaisessa asemassa olemme omassa elämässämme :)

Asenne on jotain sellaista, mihin moni ei usko voivansa vaikuttaa. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä meillä on valtavat voimavarat kiinni ajatuksissamme ja ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että niitä voi kyllä ohjailla. On eri asia huomata ajattelevansa jotain kurjaa ja etsiä sille jokin tarkoitus tai siitä jotain hyvää kuin velloa kurjuuksien syvissä syövereissä ja haukkua jo muutenkin pahantuulista sisäistä sieluasi. Voit kuvitella tällaisen tilanteen kohdallesi ja miettiä kummassa tuntuu pahemmalta?
Aivan, jos luot toivoa ja positiivisia suunnitelmia, myös asenteesi kohenee ja henki kulkee helpommin. Tällöin voin nähdä paremmin myös pieniä ohikiitäviä hetkiä, joista nauttia ja jotka luovat elämääni sisältöä.

Minä voin itse päättää asenteestani, ajatuksistani ja mikä tärkeintä, teoistani! Teot. Ne ovat varmasti toinen elämän sisällön merkitystä määrittelevä asia. Tai riippuu tietysti millaista sisältöä elämään haluaa, mutta minä saan juuri nyt elämääni sisältöä kun pohdin asioita, kirjoitan ne ylös ja julkaisen ne. Ehkäpä ne antavat myös teidän elämäänne jotain sisältöä, uusia ajatuksia ehkä? Teot ovat erittäin suuressa merkityksessä. Jos joku ei vielä ole huomannut, niin kuuntelen paljon Suomalaista musiikkia ja jälleen lainaan sanoja Charles Plogmanin kappaleesta, tällä kertaa "aion perille päästä"

                            "On helpompi sanoa teoilla, kuin tehdyksi saada se sanoilla."

Ihan kutkuttaa kun ajattelen kuinka paljon viisautta mahtuu yhteen pieneen lauseeseen. Voisin ottaa tästä itselleni uuden moton elämälleni. Maailmaan mahtuu niin paljon tyhjää puhetta, teot ovat niitä, jotka saavat asiat eteenpäin, ne jotka ratkaisevat  ja ne, jotka saa asioita tapahtumaan konkreettisesti. Vaikka kyllähän sanoissakin on voimaa, ehkä ne laittavat liikkeelle suuria tekoja?

Yksin elämässä

Sosiaalisina otuksina ihmiset määrittelevat usein itseään muiden mukaan. Peilaamme itseämme muiden tekemisiin ja sanomisiin, vertailemme itseämme toisiin. Kuitenkin ainoa merkityksellinen asia on sinun oma sisäinen tunteesi asiasta. Jaettu ilo on kuitenkin suurempi ilo. Jos teet jonkun hienon asian, piirustuksen, runon, laulun tai ihan vaan siivoat vaikkapa kodin kimaltelevaksi. Kyllähän siitä itse nauttii, sydän laulaa, mutta kyllä se laulu nousee uusiin sfääreihin kun muutkin ilahtuvat tekemistäsi asioista. Onko se nyt sitten jotain pönkitystä? Eikö aina sanota että pitää tehdä asioita itseään varten? Vai pitääkö perisuomalaisesti laskea nöyränä pää ja myöntää olleensa itsekäs jos myöntää tehneensä jotain hienoa?

Olen ajatellut, että jos teen asioita, joista nautin, lopputulos on itseäni miellyttävä niin se on se, mikä määrittelee minut. Se, että haluan jakaa elämäni ystävieni ja muiden ihmisten kanssa tekee minusta inhimillisen, sosiaalisen ja toivottavasti toisiakin varten iloa luovan ihmisen.  Nautin myös suunnattomasti muiden luovuudesta. Minulla on esimerkiksi yksi maalaus, jonka olen saanut ystävältäni lahjaksi. En koskaan luovu siitä. Kun katson sitä, tulen hyvän tuuliseksi, näen siinä vaikka mitä, vaikka se on vain maalaus. Joskus kun kuuntelen hyvää musiikkia, tunnen sen sydänpohjassa asti, se fiilis on ihan uskomaton. Kun ystävä jakaa kanssani asioita, koen olevani merkityksellinen muillekin kuin itselleni.  Haluan kaikille hyviä asioita ja varmasti asioiden jakaminen luo hyvää. Jos itselläni ei ole hyvä olo, en voi myöskään jakaa sitä muille. Mikä jää sisällöksi tämän jälkeen? Ei mitään, tyhjä mörkö joka mököttää nurkassa ja imee tarvitsemansa energian muiden elämän sisällöstä.

Älkää ymmärtäkö väärin. En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla käsityöläisiä ja tehdä kaikki itse. Kuten jo mainitsin, muiden tekemät asiat tuovat sisältöä omaankin elämääni. Mutta ehkä yritän sanoa, että kun annat itse kiitosta tekemistäsi valinnoista niin olosi on hyvä ja niillä valinnoilla on ollut merkitystä. Se tuo eittämättä sisältöä elämääsi. Hmmm...tiiviisti sanottuna, kun nautit asioista on elämässäsi sisältöä, eikö niin? Ja lopulta olet itse ainoa, joka voi määritellä omaan elämääsi sisältöä, koska teet jatkuvasti valintoja siitä mitä otat elämääsi mukaan ja mitä jätät siitä pois.

En osaa tämän paremmin ajatuksia nyt kuvailla. Toinen asia mikä tuli mieleeni olisi ollut lapset, mutta vaikka välillisesti he tuovatkin valtavasti elämääni merkitystä ja sisältöä, he eivät voi olla se, joka määrittelee sisällön elämääni. Enkö tällöin eläisi omaa elämääni lasteni kautta? Tämä on vähän kaksipiippuinen asia, enkä tiedä onko edes oikeaa vastausta olemassa, sillä lapset ovat jotain niin merkityksellistä arjessani, että heitä on vaikea irrottaa minästä. Eivätkö he olekin osa minua? Kaikki mitä he päättävät elämässään vaikuttaa varmasti minuunkin. Onko tämä se hetki, jossa minun täytyy muistaa, että lapset ovat vain lainaa? He ovat aurinkoni, iloni, joskus surunikin. He ovat kasvattajiani, mutta he eivät voi määritellä minun elämäni sisältöä. Se minun täytyy tehdä itse.

Mikä tuo sinun elämääsi siältöä?

Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi

Kaikkien hoitomuotojen yhteinen kauneus

Tässä vaalien alla on vääjäämättä törmännyt myös paljon puhuttuun "puoskari"lakiin. Siitäpä kirposikin tällainen pieni ajatuksenjuoksu luontaishoidoista.

Ymmärrän lakiehdotuksen takana piilevän ajatuksen siitä, kuinka huijarihoitajat eivät ohjaa asiakkaitaan "oikean" hoidon piiriin ja lupaavat tuloksia, joihin eivät pysty. Huolihan voi sinänsä olla ihan huolen arvoinen, mutta todellisuudessa marginaalinen ryhmä. Lisäksi ihmiset jotka ovat saaneet jostain vaihtoehtohoidosta apua vaivoihinsa, joihin lääketiede ei ole pystynyt vastaamaan, on merkittävä. Ja kyllä, ihan näin mutulla, ei ole minulla lukuja tukenani, mutu perustuu kokemuksiin sekä omalta osaltani, että polkuni varrelle tulleiden ihmisten keskuteluihin jo vuosien ajan. 

No, luontaishoidoista keskutellessa lähes poikkeuksetta nousee esiin syöpää sairastavat ihmiset, jotka eivät halua ottaa vastaan sairaalan hoitoja vaan menevät hyväuskoisina huuhaahoitajille ja lopulta menehtyvät. Tässä kohdin voidaan miettiä kenen on vastuu? Syöpähän on diagnosoitu varmasti sairaalassa, joten asiakas on varmasti saanut tiedon, että hoitoa olisi tarjolla. Ennemmin hän joutuu varmasti selitellä sitä, jos ei hoitoihin mene. No jos tällainen asiakas sitten haluaa syövän hoitoonsa käyttää luontaishoitoa joko ainoana tai tukevana osana, eikö se ole hänen ratkaisunsa? Toki olen sitä mieltä, että meidän luontaishoitajina tulee kertoa asiakkaalle, että todennäköisesti pelkkä vyöhykterapia ei tule viemään syöpää pois ja varmistaa että hän on tietoinen syövän vakavuudesta ja mahdollisuuksista sairaalaan hoitoihin, mutta jos asiakas tämänkin jälkeen haluaa käyttää vyöhyketerapiaa tai vaikka sitä pahamaineista yksisarvishoitoa, niin eikö se ole hänen oikeutensa? Eihän sairaalassakaan hoideta ketään pakolla jos lukuun ei oteta psykiatrian puolella M1- lähetteellä tulevia vastentahtoisen hoidon asiakkaita (ja tietenkin henkilökuntaa, joista suurimmalla osalla ei ole enää mahdollisuutta itse vaikuttaa itseensä pistettäviin rokotteisiin työpaikan menetyksen uhalla.)

Toinen esiin nouseva asia on maksa-arvot. Luontaituotteista osa voi vaikuttaa maksa-arvoihin, yleensä väärinkäytettyinä, mutta tästä syystä luontaistuotteethan ovat oikeastaan vaarallisia! No, en tasapuolisuuden nimissä tässäkään asiassa viitsi hakea tilastoja siitä, kuinka paljon lääkeaineet vaikuttavat maksaan tai kuinka paljon ihmisiä kuolee hoitovirheiden tai lääkkeiden sivuvaikutuksiin...Kehoitankin tutustumaan myös luontaistuotteiden vaikutuksiin ennen niiden käyttöön ottoa. Täytyy myöntää, että olisi kyllä ihan mielenkiintoista nähdä tästä asiasta tilastot verrattuna vastaaviin haittoihin luontaistuotteiden tai hoitojen osalta? Pitääkin katsella löytyykö jostain sellaisia tilastoja.

Nyt meinaa karata ajatus tästä...Palataanpa siis. Pointtina, onko järkeä poistaa asia, josta on monille hyötyä, vain siksi että joku ei käytä sitä oikein tai ota asioista selvää? Eikö näitä ihan samoja tapahdu jatkuvasti lääketieteen puolella ja itseasiassa huomattavasti enemmän? Luin Kirjaa unesta (univallankumous) ja sen merkityksestä, siinä oli viittaus tutkimukseen, jonka mukaan väsynyt lääkäri (eli normaali päivystystä tekevä) aiheuttaa 300-700 kertaisen määrän hoitovirheitä verrattuna pirteään lääkäriin riippuen univajeen suuruudesta. Silti lääkäreiden päivystysmäärät ovat pysyneet samassa ainakin ulkomailla ja käsittääkseni myös Suomessa?

En tykkää yhtään keskusteluista lääketieteen ja luontaihoitojen välillä, koska jostain syystä suuri osa ihmisitä tuntuu kuvittelevan niiden sulkevan toisensa pois? En ymmärrä mistä tämä käsitys on tullut? Siitäkö, ettei kummankaan alan ammattilaiset tunne tarpeeksi toistensa alaa? Liittyykö tähän pelkoja molemmin puolin?

No, minähän olen koulutukseltani sairaanhoitaja/kätilö ja sittemmin opiskellut koko kehon refleksologiksi (pian on paperit kourassa). Teen lähipiirille guasha -hoitoja ja "läträän" eteeristen öljyjen kanssa. Käyn itse kalevalaisilla jäsenkorjaajilla ja joskus myös energiahoidoissa. Olen opiskellut hypnosynnytysvalmentajaksi. Uskoisin voivani puhua täältä kultaiselta keskitieltä ja tietäväni asiasta jotain. Käytän nimittäin sujuvasti yhteen luontaishoidon palveluita silloin kun ne riittäävät mainiosti tai vastaavasti kun lääkäristä ei löydy vastauksia. Tämä välimaasto on kuitenkin oivallista tilaa hyödyntää niin pitkälle kehittynyttä lääketieteen osaamistamme. Lääke voi olla erinomainen apu hetkelliseen oireeseen, kunhan muistetaan hoitaa myös oireen aiheuttajaa.

Mietinkin tässä molemmista saamiani hyötyjä. Jos ensin otetaan perinteinen länsimaalainen lääketiede:

1. Ensimmäisenä ja suurimpana asiana lapseni. Kaksi heistä ei luultavasti olisi tässä, jos sairaalan ihan loistava henkilökunta ja toiminta eivät olisi olleet meidän apunamme keisarinleikkauksen ja tämän jälkeen vastasyntyneiden tehon muodossa. Jostain syystä minulla ei vaan näköjään pysy istukat kiinni, tähän ei ole koskaan löytynyt mitään syytä. Tähän ei koskaan olisi riittänyt luontaishoidot eikä hypnosynnytykset.

2. Lapsena mursin käteni, käsi kipsattiin, katkaistiin uudestaan väärän asennon vuoksi ja kipsattiin uudelleen, käteni toimii erinomaisesti :) Kiitos siitä!

3. Kiitän sairaalantoimintaa myös äkillisissä kipukohtauksissa, joihin olen saanut asianmukaisen kivunlievityksen, vaikka oireen aiheuttajan olenkin aina joutunut hoitaa pois luontaispuolen jutuilla, koska lääketieteen mielestä niitä ei voi hoitaa pois, vain tukahduttaa oireen.

4. Olen nähnyt myös läheisteni käyneen leikkauksissa ja saaden näin kohennettua elämänlaatuaan. Kiitos siitä!

5. Olen myös erityisen kiitollinen kehittyneistä laboratoriopalveluista, joiden kautta on helppoa selvittää millä mallilla se oma keho toimii, jos ei oma olo syytä tähän selvitä. Tähän kategoriaan lasken myös allergiaselvitykset jne, se helpottaa oireiden aiheuttajan löytämistä. 

6. Olen kiitollinen ennaltaehkäisevistä palveluista, kuten neuvola, tietyt kontrollit ja seulonnat.

7. Toimiva hätäpuhelu ja ambulanssitoiminta on tuonut turvaa äkillisinä hetkinä ja vaikka kuumekouristuksen säikähdys ehti jo laueta ambulanssin tullessa, se oli silti suuressa osassa jälkitarkastuksessa ja nykyisin kaapista löytyy varulta kouristuksen laukaiseva lääkitys, joka on helpottanut ainakin mieltä. Olen myös tutustunut ambulanssiin raskauksieni ja synnytysteni aikana ja jälkeen siirtovälineinä, enkä voi tarpeeksi kiittää mahtavaa henkilökuntaa ja sitä ammattitaidon määrää, jolla pääsimme jatkamaan tarpeellista hoitoa toiseen kaupunkiin. 

8. Nämä yliliikkuvaiset nivelet välillä aiheuttavat huolta. Lääkäri on laittanut nuorena leukani sijoilleen sen taas mentyä paikoiltaan, vaikka tällöin kohtelu ei valitettavasti ollut ihmisarvoista ambulanssikuskien osalta. Olen silti kiitollinen, ettei minun tarvinnut lähteä nurkkaan kuolemaan. Toinen lääkäri on myös laittanut tyttäreni käden paikoilleen sen mentyä sijoiltaan, aivan mahtavaa!

Sitten luontaishoitojen hyödyt omassa elämässäni:

1. Olen elämänlaatuni velkaa jäsenkorjaajille. Parikymppisenä lonkkani olivat niin kipeät, että kävely oli jo hankalaa. Lääkärin mukaan jalkani ovat eri mittaiset ja molemmat reiteni pitäisi leikata ja ruuvittaa jne. Kun tähän en suostunut, sain tukipohjalliset, jotka vain pahensivat tilannetta. Lopulta kävin kerran kiropraktikko/jäsenkorjaajalla, joka käänsi lantioni suoraksi. Tämän jälkeen nämä "synnynnäisesti erimittaiset jalat" ovat olleet taas samanmittaiset eikä lonkkakipu ole koskaan palannut. En voi kyllin kiittää.

2. Samainen mies hoiti minulta lääkärin diagnosoiman migreenin laittamalla hartiat kuntoon. Lääkärin mukaan hartioissa ei ollut mitään vikaa ja pääkipu lähtisi hänen määräämillään migreenilääkkeillä (Mutta uusimisriski olisi toki aika suuri). Tämä myös reilu parikymppisenä, eikä minulla ollut koskaan ollut migreeniä eikä muita oireita kuin yhden kerran paha päänsärky.

3. Jäsenkorjaajat ovat laittaneet selkäni kuntoon useammankin kerran (omistan yliliikkuvat nivelet) yleensä raskausaikana. Sinne jäi issiaskivutkin jne.

4. Olen kiitollinen vyöhyketerapiasta. Vyöhyketerapian olen kokenut lievittäneen stressiä sellaisena hetkenä kun elämän taakka on liian raskas ja pää ei ehdi käsitellä kaikkea. Se auttoi alkuun myös synnytyksessä kivunlievityksenä.

5. Itse koko kehon vyöhyketerapiaa tehneenä olen saanut hyvää palautetta hoidokeiltani sekä kivun hoidossa, stressin vähentämisessä, että muutamissa toiminnallisissa asioissa.

6. Oma vauvani hyötyi suuresti vyöhyketerapiasta, sillä se laittoi nesteet liikkeelle vaikka furesis ei ollut siihen pystynyt. Hoitohenkilökunnalta meinasi pudota silmät päästä. (Huom! Yhdistettyä käyttämistä! Sairaalahoidossa tehtävä vyöhyketerapia!) Olen saanut myös hyvää palautetta useilta perheiltä koliikkivauvan hoitotuloksista. Olen todella kiitollinen, että olen löytänyt tällaisen hoitomuodon.

7. Ruokavalio. En tiedä onko tämä ihan suoraan luontaishoitoa, mutta siihen se on laitettava, koska en noudata THL:n ruokasuosituksia (Joissa on myös paljon hyvää jos niitä oikeasti noudattaa, mutta ei riitä maksimoimaan hyvinvointia). En nykyään ole juurikaan kipeänä, krooninen poskiontelotulehdukseni on helpottunut huomattavasti (saattaa jopa hävitä, vaikka lekurit olivat jo poistamassa luunkappaleita poskionteloiden tiehyistä isontaakseen röörejä). Olen saanut sappitiehyet kuntoon (oireilivat jo 15 vuotiaana hiekalla). Ohjeistus oli että älä syö rasvaa. No rasva on se, joka laittaa sapen liikkeelle, ja liikkuva kivi ei sammaloidu, joten jättämällä rasvan pois olisin kehittänyt sappikivet, toki ne eivät olisi oireillut jos en käyttäisi rasvaa. Minä kuitenkin tykkään syödä monipuolisesti, myös rasvaa, ja haluan mieluummin puhtaan sappirakon. Näin se puhdistui pienellä oireilulla ja sen jälkeen on pysynyt oireilu ainakin poissa, joten uskoisin sen toimivan hyvin.

8.Eteeriset öljyt, no nyt päästiin yhteen lempiaiheista... :D Meillähän öljyt on avannut ihan uudet ovet kemikaalittomaan elämään, ja koska kemikaalikuorma on yhdistetty lukuisiin nykyajan vitsauksiin, on parempi jättää niitä mahdollisuuksien mukaan pois. Konkreettisesti olen öljyjen avulla voinut hoitaa erinäisiä fyysisiä oireiluja, vaikka ne eivät lääkkeitä olekaan, eikä niitä suoraan korvaa. Tämmöisiä pikkukremppoja, pään jomotusta, kasvukipuja, masuvaivaa ja muita kipuiluja, nyrjähdyksiä, viiltohaavoja jne. Näihin tukien olen myös saanut tasapainotusta ihan ajatuksiin, rauhoittumista, motivointia jne. Tuoksuinahan nämä on erittäin vaikuttavia. Ne ovat tulleet meille myös kodin siivoukseen, sillä osa öljyistä on todella antiseptisiä jne. Eli lyhyesti: kokonaisvaltaista kemikaalittomuutta, josta on seurannut ainakin hyvä olo ja pienempi kemikaalikuorma keholle. Toki suosittelen sen verran tutustumaan, että tietää mitä käyttää ja miksi :)

9. Lisäravinteet: Käyttäen valikoituja sopivia lisäravinteita (ei synteettisiä) meidän perheen sairastelu on vuosien mittaan huomattavasti vähentynyt. Osaa jatkuvasti, osaa tarpeen mukaan, enkä nyt keksi muuta kuin että säännöllisestä käytöstä on varmasti ollut hyötyä. Ainakaan mitään muuta emme ole muuttaneet ja lapsetkin on edelleen pieniä ja altistusta tulee yhtälailla koulussa, kerhoissa päiväkodissa ja pienen ihmisen lähmäilyä. 

Huolta näiden kahden vastakkainasettelusta herättää kärjistynyt keskustelu, jossa toista mollataan mitä hulluimmilla väitteillä tai ilkkumasanoilla. Yleensäkään ääripään ajattelu ei ole kovin toimivaa vaikkakin varmasti herättelee ajattelemaan asioita. Kuilu kahden toimivan hoidon välillä vain kasvaa.  Eräskin laboratorio (joka meni juuri boikottiin tämän vuoksi) mainostaa itseään mustamaalaten ja luontaishoidoista ja niiden käytöstä väärää kuvaa antavalla tavalla?! "Jos minä tuohon selkäkipuun käyttäisin ratamonlehteä... -No jos nyt kuitenkin otettaisiin magneettikuva. Hohhoijaa. Juuri tällaiset älynväläykset on omiaan lisäämään tahallisesti kuilua.

Minulla on niin hieno visio, se on muodostunut omista ja muiden kokemuksista. Olisi maailma, jossa nämä kaksi on yhdistetty. Niitä käytettäisiin niiden parhaiten toimiviin asioihin yhdessä potilaan kanssa päättäen. Tähän liittyy myös itsemääräämisoikeuden voima ja lääketieteen auktoriteettisen mallin murentaminen. Kuulostipas pahalta. Lääkärit saa edelleen olla lääkäreitä ja hoitajat hoitajia, mutta heidän pitäisi toimia sulavassa yhteistyössä  potilaan kanssa ja hyvässä vuorvaikutuksessa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin asiantuntijoina. Valitettavasti tällä hetkellä sairaaloissa kohtelu on välillä ylimielistä, pompottelevaa tai komentelevaa. Pelastus on, että vastapainona sieltä löytyy myös aivan ihania asiakseen ottavia ja potilaista välittävää henkilökuntaa, siihen pyrimmekin ja usein nuo negatiiviset kokemukset tulevatkin kiireen, väsymyksen tai resurssien takia...

Nyt vaan jämäkkä lopetus, kaikella on paikkansa ja kaikilla oikeus valita itselleen sopiva elämäntapa.

Olen todella kiitollinen kaikesta hyvää levittävästä, johon kuuluu siis lääketieteen asioita kuin myös luontaispuolta. Näillä on oma paikkansa ja niitä voidaan käyttää yhdessä, käsi kädessä. Tällöin luomme toimivan maailman.

Kaikki kuvat ovat kuvituskuvia www.pixabay.com.

Minkä suuremman osa minä olen? (6/52)

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle matkalle :)



Ensimmäisenä pyydän anteeksi tekstin myöhästymistä. Jouduin muokata tekstiä useampaan kertaan, koska ensimmäistä kertaa olin kirjoittanut jotain niin henkilökohtaista, että piti vähän miettiä haluanko sen julki ja jos haluan niin millä tavalla. Ja tässä nyt sitten lopullinen teksti. Jatkossa pyrin pysymään kahden viikon aikataulussa, koska se oli todella hyvä kirjoittamisen kannalta.

Olen alkanut tässä korttien myötä innostuttuani myös meditoimaan aika ajoin. Ehkä voin avata tuntemuksiani sen verran, että joku saattaa pitää minua hulluna, mutta välillä kun huomaan todella pystyväni rentoutumaan, huomaan asentoni tuntuvan omituiselta. Tiedättekö, oikeasti istun vaikkapa tuolill kädet ristissä sylissäni, mutta rentoutuessa minusta tuntuu kuin käteni olisi polville levitettyinä ja istuisin esimerkiksi kaltevalla tasolla. Joskus aiemmin tuntui kuin selkäni olisi ollut mutkalla, korkkiruuvilla tms. Olen ikänäni käynyt energiahoidossa 2 tai 3 kertaa. Kun kävin ensimmäistä kertaa joskus useampia vuosia sitten, huomasin tämän ilmiön ensimmäisen kerran. Tuolloin tuntui kuin käteni olisivat olleet ristikkäin ihan kyynärpäistä asti, vaikka todellisuudessa makasin kädet rauhallisesti vartalon vierellä. En oikeastaan tiedä, mitä tämä "mutkalla" olo tarkoittaa, mutta uskon, että se liittyy varmaan jotenkin energiakehoon ja vuosien myötä se onkin suoristunut melkoisesti. Tämä työ jatkuu yhä. Saa valaista jos jollain on tästä tietoa!

Noo, se miksi halusin kertoa tämän omituisen seikan, johtui siitä, että tuollaisena hetkenä kun olen ihan mutkalla on energia jokseenkin "käsinkosketeltavaa" ja energia on jotain TODELLA suurta. Ja tämmöisenä hetkenä koen olevani varmasti osa jotain suurempaa. 

Energia...Kaikkihan on energiaa. Koko luomakunta on energiaa. kivet, puut, eläimet, sinä, minä...olemme varmasti osa sitä. Tämä ei aina kuitenkaan tunnu kovin konkreettiselta. Mitäs muuta suurempaa olen osana...

Voisinhan minä olla osa vaikkapa meidän sukua, perhettä, Petäjävetisiä, teatteriharrastajia, tanssijoita, kotiäiteja jne... Kuitenkin tuntuu että tämä kaikki on osa suurempaa suunnitelmaa. Enkä kovin usein koe kuuluvani joukkoon, vaikka minut siihen hyvin otetaankin mukaan (varmaan joku avaamaton tunnelukko...). Asiat tapahtuvat juuri kun niiden kuuluu tapahtua ja elämässäni on hyvin voimakkaasti jonkinlainen johdatus, joten ehkä olenkin osa suurempaa suunnitelmaa. Suunnitelmaa jossa meidän kaikkien omat pikku suunnitelmat punoutuvat yhteen ja luovat jotain todella kaunista? 

Tämä syvällinen pohdintahan saa aivan "runosuoneni" sykkimään...

Suuri syli, kuin lämmin halaus.

Pehmeä tuulenpyörre ympärilläni.

Maailma hiuksissani.

Lennän yli öisen taivaan, ohi nykyhetken.

Läpi elämän kuljen käsi kädessä.

Olen kuin kukka, kuin puu tai taivas

Minä olen ne

ja ne ovat kaikki.

Hahhaa! Menipäs lentäväksi tämä teksti. Nyt jalat takaisin maan pinnalle ja kertokaa tekin, mitä suurempaa te olette osana?

Seuraavan viikon kysymys:

Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi