sunnuntai 21. elokuuta 2016

Paheeni minullakin

Aina yhtä luotettavan Facebook testin mukaan olen 99% enkeli ja 1% piru, mutta paheeni minullakin.

Ajattelin tässä koneelle istahtaessa, että pakko saada kyllä teekupponen kaveriksi. Tunnustaudunkin teesiepoksi, ja huonona veden juojana saatan juoda päivässä enemmän teetä kuin vettä...Kaapista löytyy useita irtoteitä, koska irtoteen maailmaan astuessa ei ole enää paluuta pussien joukkoon. Ystävät ja sukulaiset tietävät, että minun kanssani harvoin tapaa juomatta teetä ja olenkin todennut teen auttavan niin shokin oireisiin, sydänsuruihin kuin tylsyyteenkin. Se on myös hyvä kaveri vaikkapa tansseihin meikatessa, siivouksen lomassa ja illan pimetessä puhumattakaan aamun tunneista.

Tästä tulikin mieleeni, että kahvin juontia kutsutaan usein paheeksi, mikä jottei sitten teetäkin. Olkoonkin, että teelaleja vaihdellen minulta saattaa löytyä myös kofeiinitonta teetä, joten kofeiini ei ole paheeni. Paheekseni voisin laskea myös sen, että miltei joka teekupillisen pohjalle jää ehkä sentin verran teetä...voihan se olla tapa, mutta luulen, että se juontaa juurensa siitä tuskallisesta olosta kun huomaa teen loppuvan. Onko mitään surullisempaa kuin tyhjä teekuppi...?

Mietinkin kuinka määritellä pahe...onko se jotain joka on vaaraksi minulle, mutta jatkan sitä silti? Eihän tee sinänsä ole vaarallista, vaikka se saattaa näissä määrin aiheuttaakin jonkin asteista nestehukkaa. Vai onko se jotain mistä nautin aivan liikaa suhteessa sen todelliseen olemukseen...silloin se on ehdottomasti paheeni! Vai onko se sitä, jos olen riippuvainen jostain? 
Silloin tee on varmasti ainoa paheeni josta en ole edes pyrkinyt eroon.



Paheet yllyttävät hupailuun joten: 

Oodi teelle:
Kun suljen silmäni, tunnen lämpösi kädessäni.
Tuoksusi huumaa ajatukseni.
Muistan vielä edellisen kohtaamisemme, kun kosketit huuliani. 
Tiedän, että yö erottaa meidät ja vasta kun aamu sarastaa, olet jälleen omani.
Elämänjanoni sammuttaja.
Keisarin morsian.

-Pilvikiekura-

Mutta nyt kun teekupponen on tyhjentynyt...kirjoittaminenkin... ...hidastuu... ... ...



perjantai 12. elokuuta 2016

Kotiäitiyden sietämätön keveys

Kotiäitiys...
Idylli mielikuva harvinaisen monen mielestä tuntuu olevan, että kotiäitien arki on vain huoletonta ruoanlaittoa, puistossa istumista muiden äitien kanssa ja lasten ilosta nauttimista. Joskus joutuu sentään vaihtaa vaipan. "Tuokin kotiäiti saa vielä tähän aikaan juoda aamukahvia kun minä olen jo reippaana menossa töihin, oikeisiin töihin!" Tämä on uskomatonta, mutta moni oikeasti ajattelee näin...Ikkunan läpi he eivät kuitenkaan kuule hienoista, ehkäpä korvia hivelevistä riemunkiljahduksista koostuvaa taustahälyä, eikä kotiäidin hymy lapsia katsellessa paljasta, että hän on nukkunut vain 3 tuntia ja kahvikin on oikeasti jo kylmää. Tämäkään ei kuitenkaan ole koko totuus. Hymy on silti aito ja mielikuvan ilot todellisia.

Olen ollut yhtä mittaa kotona nyt reilu 6 vuotta ja ilman 3n kuukauden mittaista työpätkää on tullut kotiäitiyttä mittariin jo reilut 7 vuotta. Minäpä kerron oman kuvani kotiäitiydestä ja lasten kasvattamisesta.

Kun saa lapsen, kuulee ensimmäisen parkaisun, näkee ensimmäistä kertaa pienet sormet, on ihan selvää, että minusta on tullut äiti! Tekisin mitä vain tämän pienen ihmisen puolesta. Ensimmäiset päivät menevätkin mukavasti hormooni huuruissa, eikä oikeastaan väsytä yhtään. Vauvasta ei vaan saa tarpeeksi. Vaipat ovat niin söpön pieniä ja vaatteet hassunkurisen suuria pienen vauvan päällä. Ja se ensimmäinen hymy tekee lähtemättömän vaikutuksen! Jopa vauvan pulautus rinnuksille alkaa naurattaa. Vauva kasvaa, tahto kasvaa, vaipatkaan ei ole enää niin söpön pieniä, mutta se kiitollisuus!



Voiko olla mistään niin kiitollista oloa kuin minulla lapsen nukahtaessa puolen tunnin huuto konsertin jälkeen keskellä yötä? Minä onnistuin! Välillä miehen tuella, välillä rukoillen,välillä itsekin itkua tihrustaen, lasta kannellen tai jopa kirjaa lukien  paha uni on karkoitettu! Taas... Äidin syli lämmitti ja siinä se nyt nukkuu tuhisten, edes hetken. Aamulla heräämme yhdessä, ehkä väsyneinä, ehkä liian aikaisin, mutta yhdessä yöstä selvinneinä reippaana kohti uusia tuulia.

Olen ollut selvittämässä miljoona riitaa, Olen ollut siinä auttamassa. Minä olen saanut neuvoa omalleni ja vielä muidenkin lapsille kuinka asiat sovitaan, kuinka toisen kädestä ei sovi ottaa ja miksi. Minä olen nähnyt sen huiman kehityksen, kuinka lapseni oppii pyytämään anteeksi tai luovuttamaan toisen poneista kaverille. Kaikki se täytyy opettaa, joko ihan kertomalla tai omalla esimerkillä. Kaikki ne sadat toistot, niiden jälkeen on varmasti ylpeä hyvästä lopputuloksesta, omasta lapsesta. Itseäkin täytyy osata kiittää.

Joskus taas kaksi jääräpäätä ottaa yhteen. Pakkohan se on, lapselle ei voi kaikkea maailmassa antaa ja pettymykset sopivissa määrin tekevät ihan hyvää. Ne opettavat, ettei maailma kaadu, vaikka asiat ei aina menisi juuri niinkuin hän haluaisi. Silloin keksitään jotain muuta ja otetaan käyttöön suunnitelma B. Lapsi oppii luottamaan elämään ja perusturvallisuus ei järky ihan pienistä pettymyksistä. Kun 45 minuutin pituisen tahto-taistelun jälkeen lapsi onkin ihan tyytyväinen keksiessään itseasiassa paljon kivempaakin tekemistä kuin tuhkaluukulle menon, katson häntä ihaillen. Luultavasti ärsyyntyneenä, mutta ihaillen. Hyvä se on olla oma tahto, ettei ihan kuka vaan puhu ympäri ties mihin!

Ja ne pyykit...Kotiäidin esterata. Se lopullinen haaste. Suurin osa vaatteistahan on päällä vain hetken, koska sen jälkeen on tehty jotain, missä on tapahtunut taas jotain, jonka seurauksena on vaihdettava vaatteet. Lapseni osaa siis leikkiä, hän näkee kuralääryssä tilaisuuden tehdä taikinaa istuen keskelle lällyä ja  ottaa ilon irti hetkestä. Hän osaa nauttia jätskistä poskiaan myöten ja pyyhkiä suunsa, vaikka sitten hihaan. Hän liikkuu, välillä kaatuen, mutta myös ylös nousten. Sitkeästi hän harjoittelee vessaan ehtimistä. Pienten lasten kanssa: Mitä suurempi kasa pyykkiä, sitä enemmän on tapahtunut asioita ja suurimmassa osassa niistä, minä olen saanut olla mukana. Kokemukset luovat arjen, elämän.

Meillä on ollut valvottuja öitä ihan liikaa ja parin vuoden takaisissa kuvissa näytän zombilta. Kaikki se, yhtälailla kuin myös ne ilon hetket, yhdessä rallattelut, sylittelyt, halaukset, naurun rämäkät ja pelihetket ovat luoneet meistä perheen, vaimon ja miehen, äidin ja tyttären x3, siskokset. En koskaan vaihtaisi kotiäitivuosiani pois! En, vaikka joskus kaipasin juttuseuraa, omaa aikaa tai rauhassa sairastamista. (Tässä kohdassa täytyy kyllä kunniamainita mieheni ja sukuni, jotka ovat olleet mahdollistamassa näitä ja monia muita asioita, Kiitos!)

 Nyt kun seuraavan kerran istun aamuteellä, annan muiden rauhassa ajatella "tuokin tuossa...". Heillä on siihen aihetta. Minäpä tässä, joskus väsyneenä, nykyään jo kuuman teen kanssa, yhden roikkuessa jalassa, toisen puhaltaessa nokkahuiluun nautin perheestäni, kiireettömyydestä, arjesta ja kaikesta mikä on näiden takana: rakkaudesta omia lapsiani kohtaan.

                                                           Minä ja esikoistyttö v 2009


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Karkkipäivä

Meillä on lapset viime kuukausina alkaneet kysellä karkkipäivän perään, "kun muillakin on". Tai oikeastaan tuo vanhin neiti 7v,  pienemmät on ollut ihan tyytyväisiä meidän satunnaisiin herkkupäiviin, jolloin herkku voi olla niin pulla, jätski kuin karkkikin. Ehdotin sitten josko pitäisimme karkkipäivän aina kuun ensimmäisenä viikonloppuna, tehdään itse karkit. Lapset innostui hurjasti ja tänään oli ensimmäinen toteutus!

Itse jännitin vähän tätä leipomis osuutta pienten apukäsien kanssa. Niin monta liikkuvaa osaa. Tiedättehän mielikuvan, jossa lapset nujakoivat vuorostaan lisätä sokeria samalla kun yksi yskii suuhunsa tökkäämiä vehnäjauhoja pölypilvenä ulos. Lopuksi ihmetellään missä vaiheessa lattialle on särkynyt kananmuna ja miten ihmeessä taikinaa on päätynyt ikkunan ylälaitaan. Oli tosiaan aika kun minusta on tuntunut luksukselta vatkata kerma rauhassa (kodinhoitohuoneessa) kun lapset nukkuivat.

No, härkää sarvista ja kohti haasteita. Suunnistin nettiin etsimään lasten kanssa inspiraatiota ja suklaapossun blogista löytyi tällainen ohje. Itse lähinnä ainesmääriä soveltaen toteutin oman versioni.

Riisimurosuklaa:

200g fazerin sinistä
200g taloussuklaata
5-6dl riisimuroja
ripaus suolaa
1rkl vaniljasokeria
tl kookosöljyä

Lapsilla oli hauskaa, yksi sekoitteli sulaa suklaata, muut lisäilivät muroja. Kaikki osasivat odottaa vuoroaan ja kun suklaamuotteja oli kolme, niin jokainen sai rauhassa täytellä omaansa. Lopuksi jokainen nuolaisi oman lusikkansa ja lähti pesun kautta leikkimään. Itsekin yllätyin miten hauskaa tekeminen oli lasten(kin) kanssa...alkavat olla jo sen ikäisiä ja innolla odotan jo seuraavaa kuukautta!





Lopputulos oli siis onnistunut! Riisimurosuklaasta tuli tosi hyvää, rouskuvaa! Murojen ansiosta niissä on edes hitusen vähemmän suklaata, joten olisiko ne yhtään terveellisempiä...? Ja lasten kanssa yhdessä tekeminen oli tosiaan perheen yhteistä hauskaa. Ja mikäpä maistuisi sen paremmalle kuin omatekoinen... :)

Saara-Aasikin maistoi sulaa suklaata ja pääsi sen ansiosta korvistaan roikkumaan...

                                                       

torstai 4. elokuuta 2016

Suvaitsevaisuus

Olen häkeltynyt ihmisistä ennenkin, mutta nyt sain kyllä aikamoisen täräyksen vasten kasvoja. Olen sitä tässä mietiskellyt muutamia päiviä, mutta ei vaan mene ohi eikä jakeluun, joten kirjoitanpa sen pois päästäni.

Meinasin osallistua eräänlaiseen nettiyhteisöön, keskustelupalstalle, jossa kirjoittavat ovat kiinnostuneita lääketieteestä. Sinne kaikki sitten esittelivät itsensä, omat taustansa ja vähän jotain yleistä kiinnostuksesta lääketieteeseen jne. Minäkin kirjoitin, esittelin itseni, kerroin kotiäitiydestä, kerroin aina olleeni kiinnostunut ihmisbiologiasta, kerroin olevani kätilö ja opiskelevani vyöhyketerapiaa. HETKINEN! Vyöhyketerapiaa?! Siinä se ratkaiseva sana, joka käynnisti jonkinasteisen myräkän ja teki minusta Hörhön, Heikon lenkin yhteiskunnassa ja jopa Vaarallisen yksilön, jolla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta ihmisenä, jonka voisi ottaa tosissaan.

Sain erinäisiä tutkimuksia siitä, kuinka vyöhyketerapia ei vain toimi, luennon siitä kuinka yritit ovat vaarallisia. Täytyy myöntää, että minä häkellyin ihmisten käytöksestä ihan todenteolla. He esittelivät tutkimustuloksiaan, mutta kun kerroin nähneeni itse hoitajana ja itse hoidettuna hyviä tuloksia, se ei merkinnyt mitään. Kaikki on joko vain sattumaa, placeboa tai kuvitelmaa. Paitsi vauvojen kohdalla, joilla kosketushan on tunnettu parantavan jo useita tuhansia vuosia. Kosketus toimii tunnetusti myös vanhuksilla. En sitten tiedä mihin tuo koskettamisen merkitys häviää siinä välissä...

Itse totesin jossain kohdassa, että turhaan edes koitan kertoa, kun he eivät halua edes kuulla. Kuin puhuisi puulle ja edes minä en ole niin hippi ;) Ainakaan vielä. He jatkoivat keskenään keskustelua, takertuivat homepatiassa siihen, ettei alkuperäistä ainesosaa ole suuren lantrauksen takia eikä voi toimia, mutta he ohittivat koko homeopatian idean, että alkuperäisestä aineesta isketään energia veteen, joten jos ei usko energian kulkuun, sitä ei voi tietenkään ymmärtää. Itselläni on melko vähäiset kokemukset homeopatiasta, joten en voi sitä omakohtaisesti kommentoida, mutta homeopatiaa käytetään paljon eläimillä hyvillä tuloksilla, joten placebovaikutus joudutaan jättämään pois. En sitten tiedä miksi esimerkiksi Iso-Britannia tai Saksa käyttävät miljoonia vuodessa homeopaattisiin lääkkeisiin, vaikka nämä pari keskustelupalstan tyyppiä ovat ihan varmoja ettei se toimi.

Olin suoraansanottuna pettynyt keskusteluun, jossa oli lynkkaustyyppinen tunnelma. Ei minua haittaa jos kaikki eivät usko vyöhyketerapian, homeopatian tai luontaistuotteiden auttavan, enkä edes tyrkytä sitä heille, minä vain kerroin itsestäni. Se minua haittaa, että minun tekemäni havainnot lintataan, koska otantani on vielä liian pieni eikä minulla ole professorin titteliä. En väittänyt keksineeni miksi vyöhyketerapia toimii, en tiedä itsekään johtuuko se kosketuksesta, energiaradoista, hermoradoista, hyvästä hoitaja-asiakas suhteesta jolla on aikaa kuunnella vai onko kaikki kuvitelmaa. Se ei kuitenkaan pyyhi pois sitä, että useat vyöhyketerapia asikkaat ovat saaneet apua hyvin moninaisiin ongelmiin eri puolilla maailmaa. Placebovaikutus kumoutuu jälleen, koska se toimii myös vauvoilla. En väitä etteikö myös tavallinen summittattainen hieronta auttaisi, siinähän hierotaan samoja paikkoja...ja aina on niitä jotka eivät koe apua saavansa, mutta niitä on joka hoitokunnassa.

Minua harmittaa vastakkainasettelu, joka tulee heti kun sanotaan vaihtoehtoinen hoito. Vaihtoehtohan tarkoittaa jompaa kumpaa. Toiset puhuu uskomushoidoista. Asiansa osaava vyöhyketerapeutti tietää milloin ei hoida, hän ei puutu lääkärin määräämiin lääkkeisiin eikä diagnosoi sairauksia. Hän jopa kehottaa menemään lääkäriin tilanteen niin vaatiessa. Esimerkiksi vyöhyketerapia on oivallinen hoitomuoto ennaltaehkäisevänä hoitomuotona tai perinteisen lääketieteellisen hoidon tukena. Minua harmittaa ihmiset, jotka uskovat vyöhyketerapian toimivan vain kun oireet ovat olleet "liian rajuja" tai kuonien liikkeellelähtö aiheuttaa päänsäryn. Kun tulos koetaan epämiellyttäväksi, Kun todelliseen vaivaan saa apua, se johtuu sitten jostain muusta. Jos vyöhyketerapia ei kerran toimi, se ei myöskään aiheuta mitään jälkituntemuksia vaan kaikki on sattumaa, joten te jotka pidätte uskomushoitoja vaarallisina, voitte olla huoleti, ei se mitään aiheuta kuitenkaan. Hoitojen väärinkäyttäjiä, niitä jotka sen takia skippaavat lääkärin on varmasti pienempi joukko kuin lääkkeiden väärinkäyttäjiä.

Myönnän, että yrteillä voi saada harmia aikaan, maksavaurioita, keskenmenoja jne.. Samaiset tulokset saa aikaan myös lääkkeillä. Molempia täytyy osata käyttää oikein ja oikeissa määrissä. Yrttejäkin on tutkittu paljon, ja luonto tarjoaa moneen vaivaan apua. Käsittääkseni Yrtit tosin yleensä ovat pitkän kaavan apu, mutta ne vaikuttavat muuhunkin kuin oireeseen, ihan niinkuin osa lääkkeistäkin, Yrtit ovat tällä hetkellä itsellä opiskelun alla, joten näistä varmaan lisää myöhemmin.

Koko tämän kirjoituksen ydin on SUVAITSEVAISUUS. Niin kauan kuin toisen kokemukset eivät ole  oikeasti vaaraksi muille tai itselle, niin yritettäisiin kunnioittaa sitä toisenkin näkemystä. Ymmärrän, että lääkärit ovat huolissaan jos ihmiset käyttävät pelkkää vyöhyketerapiaa syöpähoitona, minäkin olisin siitä huolissani. Itse kuitenkin uskon, että yhdistämällä tietomme ja välineemme saamme parhaita tuloksia aikaan. Kummallakin hoitosuuntauksella on paikkansa. Jotkut sairaudet vaativat jykevämmät lääkkeet, silloinkin on kuitenkin hyvä tukea kehon omia toimintoja. Toisiin ongelmiin lääketieteellä taas ei ole vastausta. En halua asetella vaihtoehtoisia hoitoja kuilun toiselle puolelle, vaan rakentaa sillan lääketieteen ja muiden hoitojen välille. En enää puhu vaihtoehtoisista hoidoista, vaan täydentävistä. Onko väärin jos niin kliseisen esimerkin terminaalivaiheen syöpäsairas vanhus saa sielunrauhaa vaikka nyt siitä surullisen parjatusta yksisarvishoidosta syöpähoidon ohella? Valmistautuu lähtöön ja voittaa pelkonsa? Jos hän käyttää vähät rahansa siihen ja löytää rauhan, onko sillä mitään väliä onko sen tehnyt ihmisen mieli itse vai yksisarvinen? Vai pitäisikö nuo rahat säästää perintölippaan syövereihin, koska perilliset eivät usko yksisarvisiin? Itse kallistun kannattamaan yksisarvisia!

Tauko blogissa ja kohdun poisto

Ensimmäisenä kerron, että minulla on isoja pyöriä lähtenyt liikkeelle. Olen tehnyt elämäntapamuutosta tähän kotiäitiarkeeni ja lisäksi perus...