sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Synnytysväkivalta ja sen kaksi puolta.

Viime viikkoina on mediassa keskuteltu näkyvästi äitien kokemasta synnytysväkivallasta.  #metoo kampanja, "minä myös synnyttäjänä", nostaa esiin äitien kokeman "synnytysväkivallan" kokemisen epäoikeudenmukaisuuden. Tähän kuuluvat toimenpiteet, jotka toteutetaan rutiinisti vanhemmilta kysymättä. Usein näihin lukeutuu esimerkiksi kalvojen puhkaisua tai välilihan leikkausta, jotka usein ovat henkilökunnalle arkipäiväisiä asioita, mutta voivat aiheuttaa äidille hyvinkin "poljetun" olon, erityisesti, jos äidillä on eriävä ajatus toimenpiteiden tarpeellisuudesta.



Aiheen henkilökohtaisuus ja sen valtava merkitys sekä synnyttäjälle itselleen, että kätilölle jokapäiväisessä työssään takaa sen, että keskustelu on ollut vähintäänkin rumaa. Valitettavan usein kommenteissa tai jopa itse artikkelissa on joutunut lukemaan, kuinka pitäisi olla vain tyytyväinen, että lopputulos on hengissä oleva vauva. Tämä osoittaa vain sen, että näin ajattelemattoman lauseen heittävä kommentoija ei ole ymmärtänyt kampanjan ajamaa asiaa. Kukaan, ei kampanjan järjestäjät, ei kätilöt, eikä varmasti äiditkään toivoisi, että vastuu kaikesta tiedosta siirrettäisiin äidille, kätilöt vain seisoisivat vieressä tekemättä mitään. Kukaan ei halua eikä tavoittele paluuta keskiajalle tai lapsikuolleisuuden nousua. Ei.

Kaikilla ryhmillä on sama tavoite. Kaikki tähtäämme terveeseen vauvaan ja hyvään synnytyskokemukseen, joka täyttyessään edistää äidin äidiksi kasvamista, varhaista vuorovaikutusta ja lujittaa koko perheen yhteenkuuluvuutta. Kaikki tähtäävät nykyajan vaatimuksia vastaavaan synnytyskokemukseen turvallisuudesta tinkimättä. Kätilön työ on tukea äitiä synnytyksessä, toimia osaavana ammattilaisena takaamassa turvallista synnytystä kaikkien kannalta, äiti on kuitenkin ohjaksissa omassa synnytyksessään. Synnyttäminen on yhteistyötä.

Miten tästä sitten saatiin tällainen sota aikaiseksi? Osa hoitohenkilökunnasta on ottanut nokkiinsa ja usein keskusteluun vedetään jälleen (kuten kaikissa muissakin ääripäänkeskusteluissa) marginaaliset potilastapaukset, joissa vauva on todella kuolemassa ja äiti ei suostu keisarinleikkaukseen... Tiedän, että oma kokemukseni synnytyssalissa työskentelystä on lyhyt, mutta tuon 9kk aikana, jonka olen ollut harjoitteluissa ja töissä, ei kohdalleni sattunut yhtäkään, en myöskään tuona aikana kuullut muille tulleen yhtäkään tällaista. Sen sijaan tänä aikana tuli muutamiakin matka/kotisynnytyksiä, Tosi monta venäläistä synnyttäjää sekä muutama yllätysäiti, jotka eivät tienneet olevansa raskaana. Haluan tuoda esiin, että näitä kaikkia pidetään tosi harvinaisina, mutta niihin törmäsin useammin kuin kerran lyhyen kokemuksenikin aikana. Kyseessä lienee siis todella todella poikkeuksellisen harvinainen ryhmä? Vai mitä mieltä kätilöt olette? minun harjoitteluista ja töistä on jo vuosia, joten onko asia nykypäivänä muuttunut tuohon suuntaan huomattavasti enenevissä määrin?

Jos pysytään nyt kuitenkin jokapäiväisissä synnytyksissä...miksi henkilökunta otti tämän itseensä? Eikö meidän tehtävämme ole taata äidille turvallinen ja hyvä synnytyskokemus? Kukaan tuskin saa hyvää kokemusta jos tuntee tulleensa poljetuksi, jos kokee, että häntä ei kuunneltu tai hänen arvomaailmaansa pilkataan tai epäsuorasti piikitellään. Emmekö me ammattilaisina osaa ilmaista itseämme toista kunnioittavalla tavalla?

Kun äiti otetaan vastaan synnytyssaliin, voi tilanteet olla hyvin erilaisia. Toiset ovat jo pää puoliksi syntyneenä, kun toisilla on synnytys vasta vähän käynnistymässä. Tämä ymmärrettävästi luo hyvin erilaisia vastaanotto tilanteita myös kiireydeltään. Jos synnytys on vasta käynnistymässä, ehditään äidin kanssa varmasti suunnitella ja kuulla hänen toiveitaan ja arvojaan enemmän kuin äidiltä joka ehtii juuri sisään, että saadaan vauvasta koppi. Jokainen äiti ja tilanne on niin erilainen. Ja jokaisen kanssa kätilö varmasti tekee parhaansa. Kyse on siis toimintamalleista, jotka kätilö ja äiti näkevät eri silmin. Ongelmahan syntyy vasta, jos äidillä on ollut eri toiveet joita kätilö ei kunnioita joko oman näkökulmansa vuoksi tai epähuomiossa ohittaa nämä.

Lopputulokseen vetoaminen, että lapsi on hengissä on tässä keskustelussa sama kuin sanottaisiin puukotuksen uhrille, että älä valita, sinä olet hengissä. Tottahan sekin on, ja varmasti kukin tahollaan on lopputuloksesta kiitollinen. Se ei silti tarkoita, että teko olisi oikeutettu. Puukotuksen uhri tekee rikosilmoituksen ja epäoikeudenmukaista kohtelua kokenut synnyttäjä saa ilman dissausta tehdä aiheellisen valituksen.



Tässä on peiliin katsominen meillä ammattilaisilla. Miksi äidit, jotka toivovat omia arvojaan kunnioitettavan tai ehkä luonnonmukaisempaa synnytystä, joutuvat raskausajan pelätä sairaalan vastaanottoa, vaikka harvemmin kai ammattilaiset ihan päin naamaa dissaa...? Eihän? En voisi uskoa sitä. Miksi kätilöistä on yleistetty päällepäsmärikuva? Miksi osa äideistä pelkää, että heitä ei kuunnella ja valmistautuvat synnytykseen kuin taisteluun? Ja niin he tekevät, olen jutellut lukuisten äitien kanssa ja tämä sama asia nousee esiin usein. Tämä lisää äidin stressitasoa ja vaikuttaa epäsuotuisasti vauvaan. Jostain nämä mielikuvat ovat alunperin tulleet ja jokin niitä pitää yllä edelleen. (Täytyy sanoa, että itse olin viimeisimpäni kanssa valmentautunut hypnosynnytykseen ja sain itse hyvän vastaanoton. Sääli vain, että istukkani päätti osittain irrota liian aikaisin, joten menimme suoraan sektiosaliin.)

Muutos lähtee sairaalan sisältä, sen vuoksi sanon, että katsotaan peiliin. Vaatisiko tämä muuta, kuin suvaitsevaisuutta, toisen arvostamista ja normaalia kanssakäymistä? Suurin osa asiakkaista osaa neuvotella tarpeen tullen, etenkin jos hänelle on osoitettu ymmärrystä ja kunnioitusta sairaalaan tullessa. Yhteistyö on helpompaa kun osapuolien välillä vallitsee molemminpuolinen kunnioitus! Jos neuvotteluille ei ole aikaa, on aika järjestettävä automaattisesti mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen keskustella asia niin monta kertaa vanhempien kanssa läpi kuin tarve vaatii. Henkilökunta voi myös pyytää anteeksi, jos on tullut kävelleeksi toisen yli. Vilpitön anteeksipyyntö on usein riittävä äideille, hekin tietävät, ettei kukaan halunnut pahaa. Samalla on ehkä sopiva hetki nostaa positiiviset asiat esiin, eli se hengissä oleva ihana vauva. Ei huonoja kokemuksia poistaen vaan yksinkertaisesti positiivisia asioita korostaen.

                                              "Vaatisiko tämä muuta, kuin suvaitsevaisuutta, 
                                                 toisen arvostamista ja normaalia kanssakäymistä?"

Omat synnytyskokemukseni ovat monenkirjavat. Olen ollut useammassa sairaalassa. On alatiesynnytystä ja sektiota. Kaksi lapsistani olisi varmasti kuollut ilman ihan mahtavaa henkilökuntaa ja kehittynyttä lääketiedettä. Matkalleni osui paljon kätilöitä ja lääkäreitä, työkavereitanikin, jotka keskustelivat, kertoivat ja ottivat ihan mahtavasti huomioon. Kiitos siitä! Olette korvaamattomia. Lopputulos on onnistunut kaikkien neljän kohdalla.

Valitettavasti olen kohdannut synnyttäjänä myös vähättelyä ja Toiveideni ohittamista...näen asioiden molemmat puolet...ymmärrän miksi näin on käynyt, enkä syytä siitä ketään, mutta omallekin kohdalleni osuneet asiat ovat sellaisia, joissa on kyse ihan vain sanamuodoista tai yksinkertaisesti toiseen vakavasti suhtautumisesta. Omalla kohdallani nämä olisi ollut vältettävissä hyvin helposti. Kyllä, kannatan siis keskustelun avaamista. Toivon, että me ammattilaiset lähdemme muuttamaan asennettamme yleisellä tasolla luoden turvallisen ilmapiirin myös äideille, jotka eivät "vain heittäydy" järjestelmän vietäväksi. Toivomme, että he voivat jatkossakin tulla turvalliseen paikkaan synnyttämään omia arvojaan polkematta. Me voimme kehittää itseämme, koska me olemme rautaisia ammattilaisia ja se luo vain entistä vahvemman pohjan ammattikuntani ihan mahtavalle työnkuvalle.

Ymmärrys luo luottamusta, luottaen äiti on rennompia ja synnytys sujuu paremmin. Kaikki voittavat!




maanantai 6. toukokuuta 2019

Miten osoitan rakkautta? 8/52


Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle matkalle :)


Ah, ja täältä se taas nousi, rakkaus! Olen huomannut, että kun mietiskelen ja analysoin asioita, yleensä itseäni, ajatuksiani tai kokemuksiani, pääsen setvimään joko anteeksiantoa tai rakkautta. Ja varmasti ne kulkee myös käsi kädessä.  Aihe on siis sinällään tuttu juttu. Mutta, kuinka osoitan rakkautta itselleni...

Itsensä rakastaminen on vähintä mitä voit  koko maailmalle tehdä. Se on pohja, perustus, jonka päälle kaikki muu rakennetaan. Jos teet elämäsi aikana paljon hyvää, autat muita, mutta et pidä itsestäsi, oletko päässyt kehityksessäsi eteenpäin? Kuka auttaa sinua? Miltä tuntuu jos näet jonkun muun sättivän itseään? Täältä se tulee: Lohdutat ja kehoitat anteeksiantoon, olemaan itselleen suopea :D Ja jos itse teet väärin...? Käsittelet sitä vuosikausia päässäsi ja lopulta saatat häpeissäsi haudata asian syvälle sisimpääsi ja päättää unohtaa koko jutun...Sinne se on sitten hyvin haudattuna.

Kuinka osoitan itselleni rakkautta?


Pohjustukseni ei ollut ehkä kovin selkeä, mutta se ajoi asiansa, sillä ensimmäinen tapa osoittaa itselleni rakkautta onkin juuri anteeksianto. Jos en anna itselleni inhimillisiä erehdyksiäni anteeksi, olen tunteissani epätasapainoinen. Poden syyllisyyttä, katkeruutta, ehkä surua, vihaa? Tällaisena en ole kovin rakastettava. Keräisin ehkä lähinnä sääliä. Itsesääliä. Se ei johda mihinkään, joten anteeksianto on välttämätöntä onnelisen arjen vuoksi. Rakkaus on iloa onnea, hyvää oloa, tyytyväisyyttä, vai mitä? Olen omassa seurassani iloisempi jos oloni on hyvä, jos olen kohdannut myös haasteeni ja myöntänyt virheeni. Kyllä, anteeksianto on suurinta rakkautta itseäni kohtaan!

Toki osoitan itselleni rakkautta myös hellittelemällä itseäni ihan perusarjessa. Sallin itselleni kaunistautumisen ja teen ruokia joista pidän. Joskus käyn shoppailemassa ja kampaajalla. Viimeksi kun sain hetkisen itseni kanssa, lähdin elokuviin, yksin. Se oli oikein mukavaa sekin, eihän elokuvissa voi oikein jutella kuitenkaan.  Laitan kotini kauniiksi, puhun itselleni nätisti. Pienet arjen piristykset ovat rakkautta ja kertovat minulle: Minä rakastan sinua.

Rakkautta on myös rajat. Ihan kuin lapsilla, myös itselläni. Tiedän voivani paremmin jos en syö ähkyä, jos korjaan jälkeni ja saan elää siistissä kodissa, jos menen ajoissa nukkumaan. Näistäkin saa joskus joustaa, mutta kyllä terveyden vaaliminen on yksi rakkauden osoitus itseäni kohtaan. Jos olisin itselleni yhdentekevä, mitä väliä minulle olisi kuinka voin, miltä näytän, olenko sairas vai terve. Huolehtimalla itsestäni kuin lapsistani, osoitan että olen huolehtimisen arvoinen, tärkeä, myös itselleni.

Haluan ymmärtää itseäni, ehkä sekin on rakkautta. Se näkyy kiinnostuksena ja kärsivällisyytenä. Tai näkyy aina silloin kun siihen kykenen. Toki muitakin kohtia aika ajoin harjoitellaan, mutta tämä kohta on selvästi kompastuskiveni. Ei niinkään kiinnostus vaan kärsivällisyys :D Ei ihan vahvimpia puoliani omalla kohdallani. Tähän sain joskus vinkin rakkaalta mieheltäni, että jos lapsi ei opi kävelemään, kauanko annat hänelle aikaa oppia sen? No varmasti ihan niin kauan kun hän sitä tarvitsee. No, miksipä sitten kohtelen itseäni kaltoin ja vaadin itseltäni asioita ja suorituksia hetkessä, vaikka tiedän niiden oppimisen vievän aikaa... Näin se on. Ja tällä ajatuksella, että onhan minulla koko elämä aikaa, muistan itseäni rakastaa.

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", siteeraan Raamattua, Matteuksen ja Markuksen evankeliumista. Tätä kutsutaan myös rakkauden kaksoiskäskyksi, sillä siinä kehoitetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseään. Tämä onkin mielenkiintoinen asetelma, sillä tässä ei kehoiteta suoraan rakastamaan itseään, vaan rakastamaan muita niinkuin itseään. Tämä avaa meille oven ymmärtää, miksi ihmiskunnassa tapahtuu kamalia asioita. Ääriesimerkkinä,  Miksi meissä on tappajia, raiskaajia, pahoinpitelijöitä jne. Kun kaltoinkohtelet toista, se on peili omasta kohtelustasi, siitä mitä kuvittelet ansaitsevasi. Tai näin minä sen näen, eihän tämä mikään kiveen kirjoitettu totuus ole. On siis äärimmäisen tärkeää rakastaa itseään, jotta voi elää ja nauttia elämästä muiden kanssa.

Kuinka osoitan rakkautta muille?


No yllä kirjoitetun perusteella vastaus pitäisi olla "rakastan itseäni".  No, itsensä rakastaminen on ehkä kuitenkin aika välillistä, joskin välttämätöntä.

Konkreettisemmin osoitan rakkautta läheisilleni hymyllä, halauksella, kauniilla sanoilla. Sitten tietysti aikaani antamalla. Joskus olen kuuntelija, joskus lisäkäsi. Käytännön apu on osoitus rakkaudesta. Toisen ilahduttaminen on rakkauden teko. Joskus rakkaus näkyy vain läsnäolona tai tekstiviestinä.

Mietin myös, että yleensä nämä auttelut ym. on ystävien kesken, entä sitten muut, tuntemattomat? Kuinka osoitan heille rakkautta? En ehkä yleensä osoita sitä kovin konkreettisesti, tottakai ohimennen pikku autteluita, nostetaan vaunut portaista, pidetään ovea auki...ehkä hymy, katsekontakti, reipas olemus. Tällöin en pelkää heitä, eikö se ole aikamoinen luottamuksen osoitus? Luottamushan on varmasti myös rakkautta. Vaikka kai voi olla rakkautta vaikka ei toiseen luottaisikaan? En aina luota itseenikään vaikka rakastankin...vaikeaksi menee :D

Kaikki hyvä on varmasti jossain määrin lähtöisin rakkaudesta ja toisaalta myös luo rakkautta, joten olemalla hyvä itsellesi ja muille osoitat rakkautta sekä itsellesi että muille.

Tässä sinulle seuraava kysymys matkallasi:


Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi


Tauko blogissa ja kohdun poisto

Ensimmäisenä kerron, että minulla on isoja pyöriä lähtenyt liikkeelle. Olen tehnyt elämäntapamuutosta tähän kotiäitiarkeeni ja lisäksi perus...