"ilman teitä ei olisi meitä"

Kun sain toisen tyttäreni, kaikki ei mennyt ihan niinkuin piti vaan istukan reunan repsahdettua irti vähän raskauden puolivälin jälkeen lapsivedet menivät rv 23. Tästä seurasi kuuden viikon täysmakuutus sairaalassa ja syntymän jälkeen vielä seitsemän viikon sairaala-asuminen pikkukeskosen hoidon vuoksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, nyt tuo neiti on 6-vuotias reipas eskari. Mikään hänessä ei paljasta sitä kuinka raskas alkutaival on ollut. Sitkeä luonne ehkä... Tuolloin sairaalassa ollessa kirjoitin blogia, jonka nimi oli "elämä kantaa"; ja niin se tekee edelleen, todistettavasti.

Kaksi kolmesta raskaudestani oli mennyt moitteettomasti ja ajattelinkin yllä mainittujen tapahtumien olleen vain "huonoa tuuria". Kun aloin odottaa tätä neljättä neitiä, olin iloinen, en pelännyt vauvan syntyvän etuajassa, en varsinaisesti pelännyt keskenmenoa, vaikka ensimmäisessä ultrassa epäiltiinkin tuulimunaraskautta kun sikiötä ei löytynyt. Sen sijaan ilon ja onnen tunteen läpi puski inhottava olo: "tämä vauva kuolee mahaan". Karvat nousee pystyyn kun edes ajattelen tuota oloa. En ymmärtänyt mistä tämä pelko nousi ja järkeilinkin sen johtuvan vain siitä, että olin niin kiitollinen vielä yhdestä vauvasta, että pelkäsin menettäväni tämän onnen. Käänsin tietoisesti ajatukset iloisempiin asioihin, mutta tämä "olo" istui sitkeässä. Sitten alkoi elämääni ilmestyä ihmisiä, jotka kertoivat kaikki samaa tarinaa: joku läheinen oli menettänyt vauvan. Alkoi olla jo vähän ahdistavaa kun onnesi huipulla kuulet koko ajan kuinka se onni on otettu pois niin monelta.

Loppuraskaudesta olin jo psyykannut itseni aika hyvin luonnonmukaiseen lempeään ja rauhalliseen synnytykseen. Tein visualisaatioita siitä, harjoittelin hengitystä. Olin juuri ostanut kietaisumekon synnytykseen, ettei tarvitsisi sairaalan avopaitoja. Olin juuri kasannut soittolistan rentoutusmusiikkia synnytystä varten. Hifistelyä juu. Sitten se pahin pelko tapahtui ja huomasin etten ollut tuntenut vauvan liikkeitä päivän aikana! Tein liikelaskentaa useamman tunnin ja lopputulos oli vain 3 potkaisua tuntiin, joten lähdin sairaalaan. Vielä autossa manipuloin itseäni: "käyn vain näytillä ja palaan kotiin". Sairaalassa näin että vauvan käyrä oli huono, mutta en halunnut nähdä sitä, vaan sanoin: "on tuo ehkä ihan vähän parempi kuin äsken vai mitä?" Tästä tunnin päästä olinkin jo leikkaussalissa ja kuuntelin kun lääkärit toteavat ettei ehditä odottaa puutumista, nyt nukutetaan.

Kun heräsin, olin äiti, neljän tyttären tuore äiti, joka kysymystulvan läpi kuuli vain yhden vastauksen "istukka oli osittain irronnut". Vauva oli kärsinyt hapenpuutteesta jossain vaiheessa, mutta syntymähetken happiarvot olivat hyvät. Pääsin vauvan luo vastasyntyneiden teholle ja katsoin pientä raukkaa, jonka alku oli niin hankala. Kaunis vauvani täynnä letkuja ja nenätuubia sun muuta, kaikki tietysti hänen parhaakseen. Sain hänet syliinkin. Tästä alkoi matkamme, joka koukkasi välillä yliopistollisenkin sairaalan kautta. Vauva alkoi kuitenkin toipua hämmästyttävän nopeasti ja pääsimme kotiin reilu viikon ikäisenä vauvan kanssa.

Kun katselin neitiä, kävin läpi hänen alkuaan, omaa karmivaa ennakkoaavistustani, tämä oli ihan tunneista kiinni... ja yllättäen huomasin käyväni läpi myös edellistä sairaalareissua toisen tyttäremme syntymässä. Se olo kun tunnet koko ajan olevasi riittämätön, et voi itse tehdä vauvasi eteen tarpeeksi etkä revetä moneen paikkaan yhtäaikaa. Et voi ottaa hänen tuskaansa itsellesi. Entä tulevaisuus, se epätietoisuus kun kukaan ei tiedä mitä hapenpuute on ehtinyt aiheuttaa vai onko mitään. Ennen kaikkea, Miksi meille TAAS kävi näin?



Olen taipuvainen uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa. Se mikä tarkoitus on, selvinnee joskus myöhemmin, ehkä paljonkin myöhemmin. Olenhan minäkin näistä paljon oppinut, ymmärrän nykyään pelkoa paremmin kuin ennen. Se on todellista ja se on kokonaisvaltaista. Uskoisin myös laajentaneeni elämänkatsomustani ihmisten elämäntilanteista ja taustoista. Meillä on kaikilla omat kokemuksemme, jotka ovat tehneet meistä juuri tällaisia kuin nyt olemme, hyvässä ja pahassa. Jos mahdollista, niin arvostan yhä vain enemmän ja enemmän perhettä, sukua, ystäviä: tukiverkkoa, joka nappasi meistä kopin heti kun olimme putoamassa maahan. Kiitos kaikki!

Tuo aika on nyt takana. En päässyt kokemaan toivomaani luonnollista synnytystä, mutta sain vauvan. Sain elävän vauvan, enkä voisi enempää pyytää. Kiitos sekä Keski-Suomen keskussairaalan että Kuopion yliopistollisen sairaalan kätilöt, lääkärit ja vastasyntyneiden tehon hoitajat, ilman teitä ei olisi meitä.

Nyt keskitymme tähän hetkeen. Ei tulevasta kukaan tiedä muutenkaan. Ja nyt minulla on sellainen "olo", että kaikki on vauvallakin hyvin. Tämä olo toteutui viimeksi, miksikäs ei tälläkin kertaa :)  Meillä on neljä kaunista, maailman ihaninta, suloisinta ja rakastetuinta tyttöä. Siltä minusta tuntuu. Me olemme kuuden hengen perhe, joka elää tavallista arkea, sillä elämä on jälleen näyttänyt kantavansa.

Ja aika tyytyväiseltähän tämä nyt elämäänsä näyttäisi olevan <3

Kun lapset sairastaa

Lapsiperheissä joskus sairastetaan, totta. Onneksi olemme yleensä päässeet vähällä, meillä ei olla loppujen lopuksi kovin usein kipeänä, mutta tänä syksynä jysähti lapsille sitkeämmän luokan virus. Ensin yhdellä alkoi silmätulehdus, joka sitten muuttui korvatulehdukseksi. Tässä vaiheessa saatiin jo antibiootti ja meinasin huokaista helpotuksesta, että vähälläpä selvittiin...ei ei ei...

Seuraavana päivänä oli seuraavalla silmätulehdus. No onneksi meillä oli jo tipat, jotka aloitettiinkin heti. Harmi vain, että ne ei toiminut, varsinkaan sen jälkeen kun tippojen laitto katkesi vuorokaudeksi lääketuubin kadottua (ja liian myöhään löydyttyä saunan lauteiden alta...). Tässä vaiheessa oli silmätulehdus jo kolmannellakin ja eikun lääkäriin, taas. No toisella todettiin myös korvatulehdus, toisella ei. Lisäksi saatiin paremmat silmätipat. Seuraavan viikon aikana alkoi tulla flunssaa kaikille lapsille ja mieskin tuli kuumeeseen. Silmät oli parantuneet ja korvatulehdukset myös, olihan jo 2/3 joutunut antibiooteille. Meinasin jälleen huokaista että olipas rykäisy...ei ei ei, ei vieläkään.

Pari päivää luultiin jo että tauti selätettiin, mutta sitten tämä viimeinen vielä nosteli kuumeet ja ensimmäisellä oireilijalla näytti silmä taas punoittavan! Tässä kohdassa meinasin repiä jo pelihousut, kaikki on tehty, on lääkitty, vaihdettu tyynyliinoja, pesty käsiä ja käytetty luonnonkikat. Ei auta, tippaa silmiin ja yhden kanssa vaihteeksi lääkäriin. Ei kuitenkaan ollut korvatulehdusta edelleenkään, joten ohjattiin laittamaan tyttö kouluun kun on kerran päivisin ihan hyväkuntoinen ja yöksi tarvittaessa särkylääkettä. Huh...josko nyt...

Viime yö oli ensimmäinen, että lapset menivät kaikki omiin sänkyihinsä nukkumaan, oli jopa hassun väljää itse käydä nukkumaan.
Eipä siinä kauaa kuitenkaan mennyt kun ensimmäinen alkoi itkun kanssa taistella syöjärobottia vastaan, joten viereenhän noin pelottavan unen jälkeen on päästävä. Tunnin päästä yksi alkoi yskiä röykkyyttää niin että käväistiin vähän ulkona hengittelemässä, siitä se sitten rauhoittui ja nukahti, äitin ja isin väliin tietenkin. Vielä se kolmaskin löysi tiensä ihan muuten vain yön pimeinä tunteina äitin ja isin sänkyyn.

Yöllä kun sitten jo kaikki nukkui ja itse heräsin, katselin meidän sänkyä. Täynnä pieniä rakkaita, kaikki sai turvansa, läheisyytensä. Tuo hetki oli kaunis kiitos koko rupeamasta. Nyt näyttäisi siltä että tämäkin sitkeä tauti on selätetty. Sairastelu on rankkaa, mutta kuuluu valitettavasti joskus toimenkuvaan. Loppuyö sujui hienosti vieri vieressä tuhisten <3

Aroniaa!

Tänään oli ihana aamu, vähän viileä, mutta usvaa leijaili taianomaisesti pihanurmen päällä. Aamuteen ääressä polttelin jo takkaa ja havahduin, että aroniat on vielä keräämättä. Meillä on marja-aronia-aitaa monen monta metriä, joten keräämistä riittää.

Aroniahan on ihan loistava marja ja nyt en malta olla jakamatta teillekin tietoutta sen etevyydestä!

Aronia on Superfood!
Siitä on mitattu korkeammat antioksidantti arvot kuin mistään muusta marjasta tai hedelmästä! Lukuisten antioksidanttien seasta nousee runsaat pitoisuudet myös koko kansalle tuttuja hyväöntekijöitä, kuten B1-, B2-, B6-vitamiinit, C-vitamiini, folaatit, karotenoidit, E-vitamiini, kalium, rauta ja mangaani.

Aronialla onkin lukuisia terveyshyötyjä. Sitä on käytetty rohdoskasvina jo vuosikymmeniä esimerkiksi Venäjällä ja Puolassa. Sillä on kehoa myrkyllisistä aineista puhdistava vaikutus. Se alentaa verenpainetta (matalasta verenpaineesta kärsivien ei suositella syövän aroniaa suuria määriä tai säännöllisesti), suojaa virtsatie-infektioilta tehokkaammin kuin karpalot ja puolukat, auttaa suolistovaivoissa, hoitaa silmiä tehokkaammin kuin mustikka, lieventävät PMS-oireita ja estävät herpestä. Lisäksi aronian ravinnerikkauden arvellaan ehkäisevän tulehduksia sekä kasvainten syntyä, jopa syöpää. Sen flavonoidien epäillään myös ehkäisevän nivelreuman syntyyn vaikuttavan virheellisen entyymitoiminnan syntyä.

Aronia on ihanteellinen marja kerätä, koska se kasvaa suht isoissa tertuissa, se on itsessään aika iso marja (joten ämpäri täyttyy nopeasti) ja se lähtee siististi vain nyppäisemällä. Saat siis kourallisen kerralla. Sotkeva se voi olla, mutta aronian kuori on mielestäni suhteellisen kestävä ja aikuisen käsissä  sotku ei liene ongelma. Tyttäreni pipon sisäpinta on edelleen lila, sillä hän käytti pari vuotta takaperin pipoaan keräyspussina...

Aroniassa on hivenen hapan/kitkerähkö maku. Suutuntuma on omasta mielestäni vähän jauhoinen, mutta tällä ei ole merkitystä jos hyödynnät aronian esimerkiksi mehuna, hillona, hyytelönä, jugurteissa, smoothieissa, pirtelössä jne. Käyttökohteet rajaa vain mielikuvitus. Lievän kitkeryytensä vuoksi aronia sopii kuitenkin parhaiten jonkin muun kaverina, esimerkiksi omenan tai banaanin. Meillä suosikiksi on noussut mummin tekemä aroniamehusta tehty vispipuuro, nam!


Eipä siis muuta kuin marja-aronian kimppuun!

Kypsyessään marjat muuttuvat punaisista miltei mustiksi.

Käyttämäni lähteet: Pyrin hakemaan lähteitä, jotka ovat luotettavia, harmikseni esimerkiksi Finelin sivuilta ei Aronian ravintosisältöä löytynyt, joten jouduin tyytymään perusgooglailun antiin. Varsinkin ensimmäinen lähde on kuitenkin tutustumisen arvoinen, jos asia jäi kiinnostamaan lisää.

http://www.ravintolisawiki.fi/index.php?title=Aronia
http://www.tosiruoka.fi/aronia-puolukka-terveysvaikutukset/
https://www.mtv.fi/lifestyle/makuja/artikkeli/maailmalla-superfoodin-maineessa-takapihan-pensasmarja-on-terveellisempaa-kuin-uskotkaan/5241928#gs.C6lBqvM

Työelämä vs perhe-elämä

Olen pitänyt pienen mietiskelytauon blogin sisällön suhteen ja nyt on aivoriiheni päätöksessä. Blogia jatkan, olen huomannut tykkääväni kirjoittamisesta, itseasiassa aika vapauttavaa ja terapeuttista. Päivän touhut kun alkaa jäädä taakse, talo hiljenee, on ihanaa ottaa teekupponen (ja pala suklaata) ja istahtaa avaamaan päässä pyörähtäviä ajatuksiani. Kissakin kääriytyy syliin kehräämään. Vaikkakin olen myös huomannut kirjoittelevani välillä tekstin, mutta jätän sen jostain syystä julkaisematta...Ehkä juuri siksi pidin pienen mietintä tauon, mitä haluan blogiltani? Viime kuukausina on myös ollut haastavaa löytää aikaa kirjoittaa, illalla kun on tupannut väsyttämään. Olen saanut henkilökohtaisesti teiltä hyvää palautetta tai ajatuksia teksteistäni, kiitos niistä. Jatkossakin myös kommentit tekstin yhteydessä ovat tervetulleita :) Mutta nyt siis itse asiaan...

Vielä mahtuu kisu näppäimistön ja mahan välille <3

"Uudistuneen" blogini ensimmäinen teksti liittyy työn ja perheen yhdistämiseen.

Nyt se on kokeiltu: työssä käynti, kolmen lapsen ja kolmivuorotyötä tekevän miehen aikataulujen yhteensovittaminen. Voin sanoa, että niin virkistävää kun olikin käväistä töissä seitsemän vuoden kotiäitiyden jälkeen, niin huokaisen kun olen jälleen kotiäiti. Nostan hattua kaikille niille vanhemmille, jotka käyvät kokopäivätöissä ja näppärästi kuskaavat lapset harrastuksiin, on lapset syötetty ja koulun vanhempainillat kalenterissa. Ja ovat silti tyytyväisiä elämäänsä! Tulin itse siihen tulokseen, että olen joko laiska tai tyhmä tai sitten minulta puuttuu joku supervitamiini, koska meidän arki ei ainakaan onnistunut tuntumaan kovin auvoiselta täysipainoiselta elämältä. Ei sellaiselta, jota minä haluan ja vaadin perheeni kanssa. Ja minä tein vain 30h töitä viikossa ja satunnaista opiskelua ja harjoitushoitoja lisänä...Silti tuntui että en ehdi tehdä mitään.

Työ itsessään oli hyvä. Olen kiitollinen, että sain tutustua tällaiseenkin erikoisalaan kuin ihotaudit. Sain päivitettyä ammatillista osaamistani, lääkeluvat jne. Sain uusia ystäviä <3 Sain arvokasta kokemusta poliklinikka työstä, ohjaustilanteista ja potilaiden kohtaamisesta. Ehdottomasti kokemuksena hyödyllinen. Työajatkin oli hyvin soviteltavissa lasten hoitoaikojen kanssa, joten joustavuus ei ollut sen suhteen ongelma. Kiitos ihotautien henkilökunnalle yhteisistä työpäivistä, ehti niitä vajaa vuosi kuitenkin kertyä!

Sitten se kotielämä...miehen kolmivuoroinen työ, vaikka hänenkin työpaikkansa jousti hienosti ja hän sai tehdä päiväpainotteisesti vuoroja, asettaa aina omat ongelmansa. Miehen työpaikka on kyllä joustollaan osoittanut olevansa varmasti yksi perhelähtöisimmistä paikoista, kiitos siitä! Suurimman helpotuksen kotielämä sai kuitenkin, kun mieskin jäi 30 tuntiselle työajalle. Siinä on hyvä puoli kun on melkein koko työikänsä ollut äitiyspäivärahalla tai matalasti palkattu, niin kahden työssäkäyvän palkka (vaikkakin 30 tuntisena) tuntuu jopa suurelta :) Ei ne suuret tulot vaan pienet menot, vai mitä? Itselleni ihanteellinen olisi varmaan ollut puolikas työaika...

En jää kaipaamaan sitä, että lapset joudutaan herättää lämpöisistä pedeistä kylmään aamuun jo ennen kukonlaulua. En myöskään kaipaa sitä tunnetta, kun töissä mietin, että onkohan lapsilla nyt päällä tänään tarpeeksi kun tulikin kylmempi kuin osasin varautua. Kummasti luovun myös mielelläni niistä lyhyistä illoista, jotka jäävät jäljelle kun saa lapset kotiin puoli viideksi, syödään porukalla, tehdään vielä vähän läksyä, ehkä keritään vähän pelata jotain ja sitten onkin jo kiirus iltapalalle ja hammaspesuille, koska seuraavana aamuna on niin aikainen herätys. Mahdolliset harrastukset, vaikka vain kerran viikossa tuovat oman jännityksensä tähän aikatauluun. Lapset alkoivat tulla joka yö viereen, koska päivällä ei ehditty tarpeeksi sylitellä, läheisyydestä ei karsita. Ja sitten se oma aika...jos sen haluaa illasta, se kostautuu aamulla, jos sen ottaa iltapäivällä, se on poissa lapsilta, joita muutenkin tunsin näkeväni liian vähän. Tasapainoile siinä sitten.

Tulin siihen lopputulokseen, että ennakointi on kaiken A ja O. Ruoka on melkein oltava valmiina seuraavalle iltapäivälle, koska muuten saa suosiolla yhdistää iltapäiväruoan ja iltapalan, ja niinkin tuli kyllä tehtyä... Sääkartat pitää löytyä mielellään puhelimesta ensivilkaisulla, jotta lasten varustus päiväkotiin olisi edes sinnepäin eikä pienet sormet palelisi. Illasta on hyvä laittaa seuraavan päivän vaatteet valmiiksi, muuten aamulla ihan varmasti herää känkkäränkkä lapsia, sukkia ei löydy ja se lempparipaitakin on likainen. Kalenterin (ja kellon) merkitys korostuu! Vaikka kuinka laitat kaiken ylös, se eskarin vanhempainilta saattaa silti unohtua, päässä vain ei kaikki pysy yhtäaikaa ja kello saa löytyä joka huoneesta, että pysytään aikataulussa.

                                    Perheen ja työn yhdistäminen vaatii tasapainoilua aikataulussa
                                                (Kuvituskuva: www.pixabay.com)

Usein näkee tekstejä, joissa vähän karikatyyrisesti kerrotaan kotiäitiyden huonoista puolista ja rankkuudesta. Nyt ajattelen, että perheen ja työn yhdistäminen ei naurata ketään, joten siitä ei ole vastaavaa vitsiä muodostunut :D Tai sitten työn ja perhe-elämän yhdistävät ovat niin kiireisiä etteivät ehdi moisia väsätä. Tosiasiassa molemmissa on hyvät ja huonot puolensa, mutta en voi kiistää olevani oikein onnellinen saadessani uuden pienen perheenjäsenen, hänen kanssaan aikaa tutustua ja perhe-elämäni takaisin <3

Saa kertoa omia kokemuksia työelämän ja arjen sovittamisesta! Olisi ihan mielenkiintoista kuulla, että enkö tosiaan vain osannut vai onko vaatimukseni jotenkin suureelliset :)

aikuisuuden rajamailla

Minulla on tänään synttärit, Jei!

Tässä ikääntymisen riitissä pohdiskelin, mistä tietää olevansa aikuinen, tai paremminkin vanhenevansa jonkun rajan yli... Ensimmäisen viittauksen jonkinlaisesta vanhenemisesta sain aamulla 8-vuotiaan tyttäreni sanomana. Nousin sängystä, hän katsoi selkääni ja totesi: "Äiti, mulle ei ikinä jää kyllä tollasia kuvioita selkään kun mä nukun." Naurahdin ja ajattelin myhäillen "voi kultaseni, jahka pääset tähän ikään :D

Töissä tunnen itseni vaihdellen hyvinkin päteväksi ikäihmiseksi kun asiakkaana on vaikkapa teinipoika teinipojan käytöksellä. Samassa vastassani on kunnoitettavassa kunnossa oleva lähemmäs 100- vuotias rouva, jonka kolmaskin sukupolvi on itseäni vanhempia...en minä nyt ehkä sitten kovin iäkäs olekaan vielä.

Olen tässä myös kirjoitellut työhakemusta, käynyt siis läpi kaikenmaailman koulutustaustoja. Valmistumisvuosiani katsellessa en ymmärrä mihin aika on mennyt, mutta työ- ja elämänkokemusta kirjoitellessa alkaa sekin hahmottua.

Olin tässä pari päivää sitten katsomassa kesäteatterinäytöstä, hyvin musiikki painotteista. Kahden vuoden takaiseen kokemukseen verrattuna olen varmasti vanhentunut, koska jaksoin vain ihaillen kuunnella laulajien mahtavaa äänenkäyttöä sen sijaan, että olisin vain haaveillut/uhonnut itsekin osaavani jos nyt vain pääsisin harjoittelemaan ihan kunnolla. Ihan loistavaa, että heillä on tuollainen taito, minulla on muita avuja ;)

Juhlistimme lasten kanssa synttäreitäni pitämällä yhteisen elokuvaillan. Havahduin tajutessani, että samaistun disneyn sankarin äitiin enemmän kuin itse tyttäreen, joka on pääroolissa...tämä on jo vakava merkki vanhenemisesta :)

Eipä sillä, että iällä olisi sinänsä merkitystä. Olo on kutakuinkin sama kuin eilenkin. Ehkä olen ihan vähän fiksumpi, ainakin päivän verran. Toivottavasti olen myös päivän maltillisempi, päivän rakastavampi ja olen tehnyt yhden hyvän teon enemmän.

Eikä sitä lapsenmielisyyttä unohtaa kannata, minä olen joka vuosi yhtä lapsellisen innoissani omista synttäreistäni ;)

Suurperhe

Olen tässä raskausaikana törmännyt sanaan "suurperhe" jo useamman kerran. Neljäs lapsi näyttäisi olevan kirjoittamaton raja tuon termin käytölle vaikka taisipa neuvolantäti mainita sen jo kolmannen kohdalla, tuolloin en sitä jäänyt kuitenkaan miettimään.

Minusta tulee äiti, neljännen kerran. Mitä se tarkoittaa? Tuleeko meistä nyt suurperhe? Miten elämäni muuttuu ja miten lapset suhtautuvat? Minulla on useampiakin tuttavaperheitä, joissa lapsia on vielä puolet enemmänkin, joten se heitti ensimmäisen kyseenalaistuksen suureperheydestä neljän lapsen kanssa. Toisaalta, kaikki mitoitetaan kahdelle aikuiselle ja kolmelle lapselle, joten kyllähän tämä sen normin jo sitten ylittää.

Olemme siitä onnellisessa asemassa, että mahdumme pienillä muutostöillä vielä tähän taloon. Tämä on nimittäin ehdottomasti unelmieni talo, enkä halua edes ajatella muuttamista juuri nyt! Olemme juuri saaneet marjapensaat vähän kasvamaan ja tehtyä pihasuunnitelmat niin että tekemistä tulee riittäämään varmasti kymmeneksi vuodeksi eteenpäin, eli muutto on kyllä viimeinen vaihtoehto. Ja lapsilla on ainakin ulkona tilaa juosta temmeltää mielin määrin. Sisällä tehtävät muutokset koskevat lähinnä kodinhoitohuonetta, johon saadaan sukkelasti pienellä muutoksella kaikkien lasten ja vähän isommalla muutoksella myös aikuisten vaatekaapit. Mikä helpotus kun ei tarvitse enää kuskailla vaatteita ylös ja alas. Samoissa muutostöissä saamme myös kuivausrummun, josta olen niin iloinen, ettei sitä voi kuin toinen pyykin kuivamaan ripustamista inhoava ymmärtää. Se sitäpaitsi helpottaa valtavasti jo lakana- ja pyyhepyykin kanssa. Saati kun otetaan mukaan kaikki lastenvaatteet...Ah tätä mielikuvaa, jossa aurinko paistaa ja linnut laulaa. Minä nappaan kaunis essu päällä kuivurista lasten vaatteen kerrallaan ja laitan sen suoraan oikeaan kaappiin. Olen sitten ehtinyt laittaa jo ruoankin uuniin ja imuroida. Ei enää puhtaankaan pyykin vuoria, joista lapset aamulla penkovat sukkia...Kai osasitte myös kuvitella tuohon mielikuvaan sen ihanan tuoksun joka lähtee puhtaasta pyykistä ;)

Suurin investointi meille tulee autosta, joka valitettavasti käy kyllä taas pieneksi...Tarvitsemme joka tapauksessa kaksi autoa, kun naapuria kauemmas ei autotta pääse. mies saa sitten miettiä millainen pikkubussi sen pitäisi olla :D Ehdotuksia otetaan vastaan...

Toinen asia, joka jää pieneksi on meidän ruokapöytä. Kuusipaikkainenhan se on, joten kyllähän siihen olisi meidän perhe vielä mahtunut, mutta meillä on usein joko lasten tai aikuisten kavereita käymässä ja usein vietämme koko suvulla joulua tai muita juhlia meillä, joten kyllä se aika pieneksi jää. Nyt on sitten tilattuna suurempi pidempi ja ,luojan kiitos, pirtin penkeillä varustettu pöytä! En oikeasti osannut aiemmin kuvitella kuinka paljon pöydän alle voi kertyä muruja kun ei niitä tahdo päästä imuroimaan miljoonan tuolinjalan välistä. Lisäksi tuolit on aina jossain muualla kuin pöydän ääressä, niissä keikutaan jne. Vaikka olen opettanut lapsille myös kauniisti pöydässä istumista, niin uskon pääseväni helpommalla pirtinpenkkien kanssa, vaikka toki tiedostan millainen mahtava kiitorata se on pienelle pyllylle. Siihenhän mahtuu vaikka makaamaan ja luultavasti se on aina väärällä etäisyydellä pöydästä. Imurointi sentään onnistuu helpommin :) 

Sitten se suurin mietinnän aihe: Neljännen vauvan vaikutus ihan kaikkeen muuhun...?! Meinasin kirjoitella tähän, kuinka minulla on vain kaksi kainaloa ja tunteja päivässä rajallisesti, mutta niitä asioita miettiessä tulin siihen tulokseen että se ei ole mikään ongelma. Teemme nytkin asioita paljon yhdessä, lauletaan lasten kanssa karaokea, pelaillaan jotain tai keräillään porukalla kuusenkerkkiä. Toisaalta lapset osaavat jo nyt tehdä asioita myös keskenään kun minä teen muita juttuja. Yleensä leikit sujuu ja nämä tytöt saattavat piirrellä tunninkin porukassa naureskellen. Itseasiassa tulevaa arkea miettiessä tulen jopa siihen tulokseen, että saatan päästä vauva-ajasta jopa helpommalla kuin aiemmin, koska isommat osaavat jo käydä vessassa itse, maidot ei enää kaatuile samaa tahtia pöydässä ja nukkumaanmenokaan ei vaadi enää tuntien nukutuksia. Päivässä on nytkin rajallinen määrä tunteja ja ehdin silti käydä töissä, joka taas jää pois ennen vauvan syntymää, joten eiköhän me ehditä sylitellä ja kuunnella päivän tapahtumia. Luin myös artikkelin, jossa kerrottiin sisarkateuden kasvattavan voittajaluonteita, koska on pakko oppia ajattelemaan muita, selviämään erilaisten ihmisten kanssa ja sietämään pettymyksiä, joten minun ei tarvitse murehtia siitä, että yksinkertaisesti kaikki lapset ei tule mahtumaan yhtäaikaa syliin tai edes kainaloihin. Lapset odottavat pientä sisarusta myös innolla ja nuorimmainen kävi jo varmistamassa, että hänen vanha pottansa on vielä tallessa, koska vauva saa sen.

Odotamme kaikki innolla meidän pientä perheen lisäystä, joka tekee perheestämme suuren.

Hyväntekeväisyys

Aurinko paistaa ja ihmiset ovat enemmän ulkona. Kun kävelee kaupungilla, väittäisin, että melko suurella todennäköisyydellä törmäät jossain vaiheessa liivit päällä olevaan vapaaehtoiseen, jolla on lipas kädessä. Hän kertoo edes ohimennen keräyskohteestaan, vähäosaisista lapsista, maailman väkivallasta, eläinten kohtelusta tai jostain katastrofialueen tilanteesta. Helppo tapa auttaa on antaa se lahjoitus, edes pienikin.

Tässä kohdassa moni sanoo, että rahat eivät päädy oikean kohteeseen vaan jäävät organisaation pyörittämiseen. Se on varmasti osittain totta, mutta olen itse päätellyt, että tietyn suuruusluokan järjestöt eivät pyöri ainoastaan vapaaehtoisten voimin vaikka he iso osa toimintaa ovatkin. Tarvitaan myös vakituisia pitkäjänteisiä työn tekijöitä jotta rattaat pyörii silloinkin kun vapaaehtoisia on vähemmän ja nämä vakituiset työntekijät pitävät satunnaisten vapaaehtoisten rivit organisoituina.

Maistuuko se kolmen euron jäätelötuutti vielä yhtä hyvälle kun olet kävellyt katsekontaktia vältellen lipaskerääjän ohi? Itse mietin tätä liiankin usein. Olen huono kieltäytymään, mutta koen ongelman omakseni, minusta on hyvä, että kerääjiä on, kuinka he muuten edistäisivät asiaansa jos eivät saisi olla helposti saatavilla? Tämä pistää kuitenkin miettimään kuinka voin itse auttaa ja syödä jätskini rauhassa hyvällä omalla tunnolla.

Olen aina ollut perusluonteeltani muita auttava. Olen myös aina ollut kiinnostunut nimenomaan ihmisbiologiasta, en niinkään kukkasten solutoiminnoista. Se on varmasti yksi syy miksi olen päätynyt juuri terveydenhoitoalalle. Koen muiden auttamisen osaksi elämäntehtävääni jos näin voi sanoa. Jo teininä kävin Spr:n ensiapukoulutukset ja toimin jonkin aikaa nuorisotoiminnassa. Olimme mukana mm. päihdetyön kampanjoissa jne. Sitten koulumaailma alkoi viedä enemmän aikaa ja tämä jäi.

Kotiäitinä ollessa aloimme lahjoittaa ulkomaantyöhön kummilapsitoimintaan. Se on ollut helppoa, olemme saaneet vastineeksi tietoja valokuvineen ja kirjeineen kuinka lahjoitusrahojamme on käytetty kyseisen lapsen ja kylän hyvinvointiin. Vuosien saatossa on saatu puhdasta vettä, toimiva koulu ja ruokaa tuottavaa maataloutta. Lapset ovat seuranneet kylän kehitystä. Satunnaisesti lahjoitan lippaisiin, kolehtiin jne. Silti riipaisee sanoa puhelimessa 30€ pyytävälle koulukiusaamisen vastaisen toiminnan edustajalle "ei". Tärkeä asia...ja vieläpä suomessa. Autan ulkomailla, miksi, kun omassa maassa asiat eivät ole kunnossa... yhtään koulukiusaamista väheksymättä, meillä kuitenkin on koulu, jossa opitaan, ja siellä on aikuisia joilla on mahdollisuus puuttua kiusaamiseen ilman ulkopuolisia varojakin. Ja tuleekin puuttua ehdottomasti! Kaikkialla ei kuitenkaan ole niitä kouluja ja jos onkin niihin jätetään menemättä, koska on sairastunut likaisesta juomavedestä tai on jäätävä hoitamaan pienempiä sisaruksia vanhempien ollessa töissä muualla suurimman osan vuodesta.

Kuinka siis valita monesta tärkeästä? Koen, että oma tilanteemme on hyvä, voimme auttaa, mutta onhan meilläkin pian neljä lapsinen perhe. Raja menee jossakin. Vaatteet eivät ole suomessa mitenkään halpoja puhumattakaan muista elämisen kustannuksista. Kaikilla ei oikeasti ole laittaa sitä pientäkään rahaa lippaaseen.

Olenkin päätynyt siihen, että jos sinulla on rahkeita, oli se sitten ylimääräistä rahaa, aikaa tai ammattitaitoa jakaa muille, tee se. Jos itse et voi hyvin, et voi auttaa muitakaan. Tarvittaessa ota itse apu vastaan ja myöhemmin laita hyvä kiertämään. Vaikka kuinka toimin vapaaehtoisena ja lahjoitan, koko maailman "pahuus" ei pyyhkiydy kerralla pois. Meidän on tehtävä osamme, pienistä paloista koostuu isompi kokonaisuus. Laita siis omat asiasi kuntoon ja auta sitten muita.  Tärkeä työ lähtee jokapäiväisistä pienistä asioista. Voit kuunnella kaverin huolia, käyttää autottoman kaverisi kaupassa tai lahjoittaa vanhan sohvasi opiskelijalle ensimmäiseen asuntoonsa. Harva meistä on niin jäisiä sydämestään, etteikö jo "vahingossa" auttaisi muita. Avaamme huomaamattammekin ovia toisillemme, huikkaamme toisen perään, että hänen hanskansa putosi. saatamme antaa kassalla edellä menevälle puuttuvan 20 centtisen tai nostaa lastenrattaat portaista. Arkielämän pienet teot ovat myös hyväntekeväisyyttä parhaimmillaan ja siihen meillä kaikilla on rahkeet. Syödään siis jäätelömme rauhassa. Iloinen ihminen säteilee hyvää oloa muihinkin.

Aurinkoisia kesäpäiviä!

Elämän lahja

Minulla on ollut pitkä kirjoitustauko. Siihen on hyvä syy. Ajatuksia tosin on ollut sitäkin enemmän päässä ja nyt pääsenkin asian ytimeen, sillä viimeiset kolmisen kuukautta ovat lyöneet lopullisen sinetin päätelmälleni, että elämä vie meitä, paras mennä mukana ja nauttia siitä.

Reilu kolmisen kuukautta sitten kävimme mieheni kanssa keskustelun, jonka lopputuloksena istun nyt tässä kertomassa teille, että olen raskaana! Pistää hymyilyttämään :) Olen nimittäin jo neljännellä kuulla. Keskustelimme siitä, mitä neljäs vauva merkitsisi. Olisiko se "takapakkia" kun juuri on saatu edelliset edes itse käymään vessassa ja mamma töihin? Olisiko meillä häneen varaa ja haluammeko jakaa aikaa isommilta lapsilta vielä yhdelle pienelle...? Vastaukset lienevät selvät! Ajattelimme, josko ei stressata eikä lasketa päiviä. Emme ehtineet stressata, sillä kaksi viikkoa myöhemmin tuijotimme plussaviivaa raskaustestissä, häkeltyneen onnellisina :) Hän haluaa tulla meille nyt ja sehän sopii!

Olin äärettömän väsynyt, pahoinvointi alkoi vasta myöhemmin. Olin koko ajan todella luottavaisin mielin, mutta varhaisultrassa rvk 8+1 todettiinkin tuulimunaepäily, ei vauvaa. Kahden tuskaisen viikon jälkeen löytyi sikiökin, mutta ei sykettä, minä rukoilin ja mies kertoi jälkeenpäin nähneensä jo sykkeen kun lääkäri vielä pohti asiaa. Syke siis todella löytyi lopulta ja olin taas viikolla 8+. Neuvolassa saimme kuulla sydänäänet jo pari viikkoa myöhemmin. Niiden avulla jaksoi odottaa niskaturvoke ultraa, jossa selvisikin, että raskaus olikin jo viikon luultua pidemmällä. Ja nyt siis on menossa rvk 14+ ja laskettu aika 1.11.17. Aikamoinen syntymäpäivä jos vauva sallii olla säntillinen;) (Jos joku osaa tulkita numerologiaa tuosta, olen kiinnostunut!)

Pieni tirriäinen jalat ojennuksessa vielä kun tilaa on.

Tässä siis istun, välillä edelleen hiukan epäuskoisena, mutta mahdottoman onnellisena. Minulla tosiaan potkii mahassa vajaa kymmensenttinen pieni ihmisenalku! Tunnen saaneeni aivan uskomattoman lahjan, jälleen. Ultrassa näkyi jo suurin osa rakenteistakin, joten pieneltä ihmiseltä hän tosiaan jo näytti. Sormet ja kaikki <3 Ja itseasiassa tänään myös tunsin ensimmäisen kerran ihan varmasti liikkeet. Hetken ja hentona, mutta ihan varmasti.

Kaikki tämä pistää miettimään tätä elämää, tai vaikka kohtaloa jos niin haluaa ilmaista. Se tosiaan vie meitä eteenpäin. En enää nykyään usko sattumaan. Kaikella on tarkoituksensa. En usko, että sattumalta saimme mieheni kanssa juuri nyt päähän tällaisen ihanan pienen idean jota nyt koko perheen voimin odotamme. En myöskään usko, että on sattumaa, että kävin töissä juuri tämän välin, ja nimenomaan nykyisessä työpaikassani, joka on tarjonnut minulle tärkeää kehitystä sekä ammatillisesti että persoonana. Se on myös parantanut itsetuntoani työni suhteen (mietin jo saanko enää koskaan töitä, koska olin vuosikausia kotona). Tämä on ollut tärkeä jakso elämässäni.

En koe kuitenkaan ottavani "takapakkia" uuden tulokkaan kanssa. Ikäeroa ei ole niin paljon, että voisin sanoa aloittavani alusta. Edellisestä on kuitenkin nelisen vuotta, joten kieltämättä välillä tuntuu kuin ensimmäistä odottaisi :) Kun mietin elämääni taaksepäin, on kaikki asiat aina lopulta järjestynyt parhain päin. Ei sillä etteikö minulla olisi ollut koskaan vastoinkäymisiä...on niitäkin ollut ihan riittämiin, tutut voivat todistaa. Mutta kaikella on ollut tarkoituksensa, ne ovat kasvattaneet minua ja tämän hetkinen elämäni on kaiken sen seurausta. Ja olen onnellinen, joten kaiken on täytynyt mennä parhain päin.
Mitä kaikkea tässä elämässä vielä tuleekaan vastaan, koen elämän lahjana. Olen siis itsekin lahja, tulin suuremmasta lahjasta ja sisälläni on uusi pieni paketti...ihan kuin ne pienet mummot joiden sisältä tulee uusia mummoja. Tähän onkin hyvä lopettaa ennenkuin samaistun puiseen babushkaan liian syvällisesti :)

Elämä yllättää, aina

Oletko huomannut, että ihmiset tuppautuvat helposti jämähtämään erilaisiin asioihin? Tätä tapahtuu hyvin erilaisissa mittakaavoissa. Varmasti jokainen on joskus jämähtänyt illaksi sohvalle vaikka olikin hyvä suunnitelma lähteä lenkille tai vielä siivota keittiö. Laiskottelua, etten sanoisi. Se on sitten välillä niin mukavaa. (Ja sallittua!) Hyvä elokuva, teekupponen, pieni käsityö ja muutama suklaapala...mmm.

Astetta vakavampaa jämähtämistä on joka kerta tilata sama pitsa, koska "se nyt ainakin on varmasti hyvää". Tai mennä aina samaan ravintolaan. Tai lukea aina vain saman kirjailijan kirjoja, ostaa vaatteensa vain siitä tietystä liikkeestä tai värjätä hiuksensa aina samalla hiusvärillä. HUOM! Huomaattehan eron jämähtämisellä ja perustellulla valinnalla. Jos syy tällaiseen jämähtämiseen on siinä, että useita muitakin vaihtoehtoja on kokeiltu, mutta muut eivät ole olleet hyviä, saa jämähtää hyvällä omalla tunnolla. MUTTA jos syy onkin siinä ettei vain uskalla kokeilla muuta, koska ei tiedä sitten mitä sieltä tulee, niin pahanlaatuinen jämähdys on vauhdissa.

Kun panokset kovenevat, myös jämähdys on helposti pysyvämpää laatua, ihan ymmärrettävistä syistä. Onko nyt sitten yhden pitsan maulla niin väliä jos verrataan sitä vaikkapa asuinkaupungin, työpaikan tai asumismuodon vaihtamiseen, puhumattakaan parisuhteen vaalimisesta?! Olen monesti jutellut vanhempien ihmisten kanssa, jotka kertovat kutakuinkin samantyyppisen tarinan, jossa oma koti on rakennettu 50 vuotta sitten, tehty työtä samassa firmassa eläkeikään asti ja kultahääpäivä kolkuttelee ovilla. Ulkomailla ei ole käyty, mutta joka vuosi lähdetään lappiin. Idyllistä etten sanoisi. Kuulostaa siltä että elämä on ollut heillä rauhallista ja on varmaan voitu keskittyä niihin arjen tärkeisiin asioihin. Osan näistä tarinoista toivon voivani itsekin kertoa lapsenlapsilleni omasta elämästäni.

Nyt kun itse olen ollut milloin töissä, milloin äitiyslomalla, murehdittu pätkätöistä, pyörähdetty opiskelemaan monen sorttista tietoutta ja luotu kaveripiirit moneen kertaan, osaan arvostaa myös tietynasteista jämähdystä. Itseasiassa jopa toivon, että saan asua nykyisessä talossani pitkään pitkään, vaikka en olekaan sitten 3-vuotiaana Keski-Suomeen muutettuani muualla asunut vaikka muuttoja onkin kertynyt kymmenkunta. Olisi mahtavaa nähdä pieni vaahteran alkumme jylhänä lehvästönä pihassa!

Olen miettinyt joskus mutkia elämässäni. Suurin osa niistä on arvaamattomia...Sovimme ala-asteella silloisen bestiksen kanssa, että hänestä tulee lapseni kummi ja toisinpäin. No, meistä kumpikaan ei ole kummina toisen lapsille. Toisen kanssa suunnittelimme perustavamme yhteisen yrityksen jos 30-vuotiaana kummallakaan ei ole selkeää uraa.Urasta en tiedä, koska olemme tekemisissä juuri ja juuri joulukorttien verran. Kaveripiirit muuttuvat, nyt sen tietää.

Kun aloin odottaa toista lastamme, en osannut kuvitella, että tavalliselta tanssitunnilta kotiin palatessa joudunkin sairaalaan. Seuraavan kerran maisemat nähdessä olivat lumikasat vaihtuneet kevään auringoksi ja ihmisten talvisaappaat pikkukengiksi. Vielä niin pieni kasvava masuni oli vaihtunut minivauvaksi.

Kun rakensimme paritalon siskoni kanssa, näin meidät köpöttelemässä mummoina käsikynkkää pihan mäkeä alas. En osannut arvata, että jo 4 vuotta myöhemmin emme enää olleet naapureita, josko edelleen näen meidät köpöttelemässä mummoina käsinkynkkää, en vain tiedä missä :)

Vielä viime kesänä minulla ei ollut hajuakaan, että pari kuukautta myöhemmin työskentelen ihotautien poliklinikalla. Elämällä tuntuu aina olevan yllätyksiä varalleni! Yleensä yllätykset osoittautuvat mukaviksi ylläreiksi, kuten tälläkin kertaa:)

Täytyy myöntää, että nautin elämän yllätyksistä. Minusta on ihanaa tietää ettei oikeastaan edes voi jämähtää jos tarttuu tarjottuihin tilaisuuksiin, niitä tulee aina! Jos itse pyritkin pitämään asiat samanlaisina, muuttuu joku muu tekijä, joka ei ole sinusta kiinni.

Nautitaan siis pienistä jämähdyksistä, jotka luovat meille tuttua ja turvallista arkea, mutta rikotaan sen verran rajoja, että tunnemme elävämme! Ja minä...no kahta en vaihda...Aviomies on hyväksi todettu ja leveälahkeiset housut on vaan niin mua :D

Uusi vuosi, uudet kujeet

Uusi vuosi tuli yhtä lailla paukkuen kuin aiempinakin vuosina. Tänä vuonna mietin erityisesti uuden vuoden lupauksia, en ole niitä aiempina vuosina tainnut juurikaan tehdä, saatika toteuttaa. Tänä vuonna moni asia on kuitenkin toisin, joten ehkä lupauksillekin olisi taasen tarvetta.


Ensimmäinen lupaukseni juontaa juurensa töihin lähdöstäni: "Lupaan olla kotona ollessa enemmän läsnä lapsille". Kotiäiti aikoina aika jakautuu jotenkin luontevasti siihen kuinka lasten kanssa välillä touhutaan, välillä tehdään kotihommia ja sitä omaakin aikaa tulee päikkäreiden aikana ja illalla. Lasten mielessä on se, että äiti on kotona. Nyt kun aamut ovat aikaisia, täytyy (tai täytyisi) illalla mennä ajoissa nukkumaan eikä illasta jää omaa aikaa tai ainakaan siitä ei jaksa nauttia kun silmät luppaa. Päivä ollaan töissä ja lapset vielä pidemmän päivän päiväkodissa, työmatkoihin kun menee myös aikaa. Arkipäivänä lasten kanssa olemiseen jää naurettavan vähän aikaa, varsinkin kun kaikki vapaapäivät ei ole pelkkää kotona olemista. On kaupassa käyntiä, satunnaisia menoja jne. Haluan olla ne hetket kun olen kotona, todella läsnä lapsille, vaikka joskus huvittaisikin nipistää siitä omaakin aikaa.

Toinen lupaukseni on huolehtia myös itsestäni. Jos et itse pidä itsestäsi huolta, ei sitä tee muutkaan. Ja vaikka minulla on iso joukkio ympärillä huolehtivia ihmisiä, he eivät voi minua pakottaa vaikkapa liikkumaan enemmän. Aikataulut on siis junailtava niin, että ehdin töiden ja lasten lisäksi joskus harrastaa omiakin juttujani. Tänä vuonna aion erityisesti panostaa liikuntaan, koska se on viime vuosina jäänyt vähemmälle ja näkyy lähinnä huonona lihaskuntona. Tämä on huono yhdistelmä selvästi liikaliikkuvien nivelteni kanssa, jotka alkavat karkailla paikoiltaan ilman ulkopuolista kuria. Toivon myös, että ehtisin piirtää enemmän, mutta jostain on karsittava ja tänä vuonna se ei ole liikunta.

Kolmas lupaukseni on vähän rentoutua ja toisaalta ryhdistäytyä. Niin hassua kun se onkin, nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä. Olen jo viime vuoden puolella ryhdistäytynyt ja tehnyt ison urakan kotini kanssa: käynyt läpi kaappeja ja varastoja, raakalla kädellä tietenkin. Nyt olen huomannut työni tuloksen, koti pysyy helpommin siistinä, tavarat löytyvät helpommin kun niitä tarvitaan ja minulle jää enemmän aikaa olla lasten kanssa tai löhötä sohvalla kun takaraivossa ei koko ajan jyskytä "tuokin pitäisi siivota". Aion siis jatkaa tätä ryhtiliikettä vähän pienemmällä mittakaavalla, katselen läpi kaappeja yhden silloin, toisen tällöin ja sitoudun ylläpitämään perussiisteyttä, ja nautiskelen rentoutuen iltaisin ansaitusta omasta ajasta siistissä kodissa.

Minusta kolme lupausta on hyvä määrä...sen enempään ei kuitenkaan muista keskittyä. Mutta jos on lupauksia saa olla myös toiveita! Minä uskon, että elämä kyllä kantaa ja toisaalta sen yllätyksellisyys ei päästä tylsistymään. MUTTA jos toivoa sopii niin tällä kertaa toivon tulevalta vuodelta jonkinlaista seesteistä tuulahdusta ruuhkaisiin päiviin, rakkaita ihmisiä ympärille ja tämän toisen lupaukseni myötä myös terveyttä sekä itselleni että muille. Toivon, että maailmalla otetaan askelia uusiin suuntiin, sodat loppuisi ja kaikilla olisi rauha. (ja tähän päälle missihymy).

Teitkö sinä uudenvuoden lupauksia ja ovatko ne pitäneet nämä ensimmäiset viikot?