Kun lapset sairastaa

Lapsiperheissä joskus sairastetaan, totta. Onneksi olemme yleensä päässeet vähällä, meillä ei olla loppujen lopuksi kovin usein kipeänä, mutta tänä syksynä jysähti lapsille sitkeämmän luokan virus. Ensin yhdellä alkoi silmätulehdus, joka sitten muuttui korvatulehdukseksi. Tässä vaiheessa saatiin jo antibiootti ja meinasin huokaista helpotuksesta, että vähälläpä selvittiin...ei ei ei...

Seuraavana päivänä oli seuraavalla silmätulehdus. No onneksi meillä oli jo tipat, jotka aloitettiinkin heti. Harmi vain, että ne ei toiminut, varsinkaan sen jälkeen kun tippojen laitto katkesi vuorokaudeksi lääketuubin kadottua (ja liian myöhään löydyttyä saunan lauteiden alta...). Tässä vaiheessa oli silmätulehdus jo kolmannellakin ja eikun lääkäriin, taas. No toisella todettiin myös korvatulehdus, toisella ei. Lisäksi saatiin paremmat silmätipat. Seuraavan viikon aikana alkoi tulla flunssaa kaikille lapsille ja mieskin tuli kuumeeseen. Silmät oli parantuneet ja korvatulehdukset myös, olihan jo 2/3 joutunut antibiooteille. Meinasin jälleen huokaista että olipas rykäisy...ei ei ei, ei vieläkään.

Pari päivää luultiin jo että tauti selätettiin, mutta sitten tämä viimeinen vielä nosteli kuumeet ja ensimmäisellä oireilijalla näytti silmä taas punoittavan! Tässä kohdassa meinasin repiä jo pelihousut, kaikki on tehty, on lääkitty, vaihdettu tyynyliinoja, pesty käsiä ja käytetty luonnonkikat. Ei auta, tippaa silmiin ja yhden kanssa vaihteeksi lääkäriin. Ei kuitenkaan ollut korvatulehdusta edelleenkään, joten ohjattiin laittamaan tyttö kouluun kun on kerran päivisin ihan hyväkuntoinen ja yöksi tarvittaessa särkylääkettä. Huh...josko nyt...

Viime yö oli ensimmäinen, että lapset menivät kaikki omiin sänkyihinsä nukkumaan, oli jopa hassun väljää itse käydä nukkumaan.
Eipä siinä kauaa kuitenkaan mennyt kun ensimmäinen alkoi itkun kanssa taistella syöjärobottia vastaan, joten viereenhän noin pelottavan unen jälkeen on päästävä. Tunnin päästä yksi alkoi yskiä röykkyyttää niin että käväistiin vähän ulkona hengittelemässä, siitä se sitten rauhoittui ja nukahti, äitin ja isin väliin tietenkin. Vielä se kolmaskin löysi tiensä ihan muuten vain yön pimeinä tunteina äitin ja isin sänkyyn.

Yöllä kun sitten jo kaikki nukkui ja itse heräsin, katselin meidän sänkyä. Täynnä pieniä rakkaita, kaikki sai turvansa, läheisyytensä. Tuo hetki oli kaunis kiitos koko rupeamasta. Nyt näyttäisi siltä että tämäkin sitkeä tauti on selätetty. Sairastelu on rankkaa, mutta kuuluu valitettavasti joskus toimenkuvaan. Loppuyö sujui hienosti vieri vieressä tuhisten <3