Ensimmäisenä päivänä kävelin pitkin sairaalan kellarikäytävää kohti pukuhuonetta. Ohi kulki muitakin aamuvuorolaisia. Olin hakenut jo työvaatteet aiemmin ja täytyy myöntää, että huomasin sykkeen olevan aika kova kun jäin avaimestani kiinni pukuhuoneen oveen. Lopulta vaihdoin kuitenkin vaatteet ja peilistä katsoi tuttu näky vuosien takaa: löpöttävät vihreät housut ja melkein lepakkohihainen työpaita, jotka edelleen kannan yhtäläisen suurella sydämellä ja ylpeydellä kuin jo opiskeluaikoina. Tämä on juuri sitä miksi opiskelin. (Ei työvaatteet, jotka voisi olla pahemmatkin, mutta itse työ hoitajana) :) Työvaatteissa on itseasiassa on puolensa kun ei tarvitse miettiä aamulla mitä pukee päälle.
En ole koskaan vakavasti ajatellut työskenteleväni missään muualla kuin terveydenhoitoalalla. Ihmiskeho on aina kiehtonut minua. Lukio aikana hylkäsin lapsuushaaveet lääkärin ammatista ja hain kätilöksi, terkkariksi, saikkariksi jne. Ja kätilökoulutus oli unelmieni täyttymys, vaikka olinkin ehtinyt haaveilla siitä vasta muutaman kuukauden ennen hakua. Koko kouluaika oli yhtä mielenkiintoista taivalta, eri osastolta toiselle. Minulle hahmottui elämän monimuotoisuus, ihmisen yksilöllisyys ja terveyden ja sairauden merkitys arkeen. Pikkuhiljaa kehittyi myös kuva ihmisen kokonaisvaltaisuudesta, siitä kuinka kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Tämän jälkeen olen luonut melko selvän kuvan lääkkeiden ja luontaisten hoitojen tarpeellisuudesta ja näenkin ne kuin tanssiparina luomassa kaunista ja tervettä elämää, yhdessä, tasapainossa, toinen toistaan tukien.
Ihotautien osasto oli minulle uusi tuntematon. Se on nyt uusi tervetullut osa minun elämääni (kätilön työ odottaa kyllä.) Nyt olen kuitenkin osa henkilökuntaa, joka ottikin minut erittäin hyvin vastaan ja olen tuntenut todella olevani tervetullut osa porukkaa. Perehdyttäjäni (ja muutkin työntekijät) on perusteellisesti jaksanut opastaa ajanvarauskirjojen salat ja vastata aina siihen samaan kysymykseen: "Niin mikä se Hidradenitis Suppurativa taas olikaan?" Nyt jo muistan :) Uutta termistöä on valtavasti ja ihonhoito on niin paljon monipuolisempaa kuin vain rasvausta. Se on myös toimenpiteissä avustamista, haavanhoitoa, ohjausta, hauteita, kylpyjä jne... Ja kun niitä rasvojakin on aika paljon... Valohoitoihin, laserointiin ja allergiapuoleen en ole edes vielä ehtinyt perehtyä. Viime viikolla tein jo osan lääketenteistäkin, tällä ja ensi viikolla sitten loppuja, verensiirtotenttia, kiputenttiä iv-tenttiä ja näyttöjä. Olen todella iloinen, että sain mahdollisuuden tällaiseen työpaikkaan pitkän kotona olon jälkeen!
Aloitustani varjosti kuitenkin alkuun pieni yskä, joka parin viikon aikana paheni ja paheni. Eilen hengitys vinkui, poskissa tuntui ja lämpökin nousi. Taivuin lopulta lääkäriin ja poskiontelotulehduksen siivittämänä kipitin apteekkiin hakemaan antibioottia ja kortisonia. Määrättiin myös kahden päivän sairaslomaan. Täytyy myöntää, että oloni puolesta sairasloma on ihan paikallaan, mutta kyllä minua harmitti! Tänään olisi ollut ensimmäinen päivä kun olisin ollut vahvuuksissa mukana. Kysely on toki edelleen sallittua ja suositeltavaa :) Mutta ei voi mitään, elämä on ja parempi ensin parantua, jouduttiin siellä yskimistäni jo pari viikkoa sietämäänkin. Keskiviikkona sitten ihan uudella voimalla taas mukaan remmiin, odotan sitä jo innolla!
Työ ja perhe
Lapset ovat olleet aivan innoissaan päiväkodista. Edes aamut eivät ole olleet mitenkään hankalia kun vaan lapset saa illalla ajoissa nukkumaan. Teen itse 4 päiväistä työviikkoa, mutta jo parissa viikossa on korostunut se, kuinka paljon työ vie aikaa perheeltä. Ja minä olen vieläpä päivätyössä ja illat ja viikonloput kotona kun koululainenkin on. Mitä tämä olisi vuorotyöläisenä? Olen entistä onnellisempi, että olen saanut näin pitkään olla kotona lasten kanssa. En myöskään enää ihmettele, että mies töiden jälkeen innolla jaksoi touhuta lasten kanssa, eihän niitä muulloin näe.
Onhan tämä työ ja perhe-elämän yhdistäminen ollut välillä jo haastavaakin, näinkin lyhyessä ajassa. Viime viikolla miehen iltavuoro jatkui suoraan yövuoroksi. Seuraavalle päivälle ei ollu varattuna päivähoitoa pienille. Ajattelin sen järjestyvän päiväkodista, mutta samassa pienin nosti kuumeet. Onneksi oli suku lähellä ja auttamassa. Isomummu tuli lastenvahdiksi ja mummi laittoi mukaan päiväruuat. Perhe on paras, kiitos! Ei sitä turhaan neuvolassa puhuta tukiverkoston tärkeydestä. Toki olisin viimekädessä itse jäänyt kotiin, mutta perehdytyksessä ja koeajalla se ei ollut ihan ensimmäinen vaihtoehto.
Uusi arki on ollut mielenkiintoista ja kiireistä. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole soittanut kenellekään kahteen päivään kun normaalisti päivittäin on puhunut useammankin kaverin kanssa. Päiväruoan valmiiksi laitto edellispäivänä on kuitenkin tullut jo sujuvammaksi ja esikoisen itsenäinen kouluunlähtö on onnistunut todella hienosti!
Olen ajatellut elämän olevan hyvää kun siitä nauttii ja nautin! Nautin kotiäitinä olemisesta, se oli minun paikkani. Nyt nautin uudesta työstä ja arjesta. Tästä on hyvä jatkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti